Vanhoja juttuja!

Nyt minulla on jälleen ”inspis” ja aikaa kirjoittaa blogiani. Tässä muutama ”menneen talven” juttu:

Kävimme tietenkin tammikuun lopulla Helsingissä MP 09 Moottoripyöränäyttelyssä Helsingin Messukeskuksella. Emmekä olleet ainoita vierailijoita! Lehtitietojen mukaan paikalla oli yli 79000 kävijää neljän päivän aikana. Olimme lauantaina heti aamusta messukeskuksella, koska ajattelimme, että näin voisimme vähän välttää suurinta ruuhkaa. Aamupäivällä pääsimme keskusteluetäisyydelle esittelijöiden kanssa. Katselimme ja kyselimme. Viihdyimme.

Tällä kertaa kiertelimme ja tutustuimme pääosin moottoripyöriin, navigaattoreihin ja kahden moottoripyöräilijän väliseen ajonaikaiseen yhteydenpitoon. Tarkoituksenamme on hankkia ennen kesän reissuja navigaattori ja kumpaankin moottoripyöräämme navigaattorin telineet. Navigaattorin merkki on ollut hakusessa, mutta sekin taisi tulla jo valituksi, sillä nyt näyttää siltä, että päädymme Garmin Zumoon. Odottelemme vielä uutta mallia, joka tulisi markkinoille nyt keväällä.

Kypäräpuhelimista oli vaikeampi saada tietoja. Faktaa löytyy, mutta omien valintojen tekeminen tuntui työläältä). Onko eri merkeistä tehty vertailuja tai testejä moottoripyöräajon aikana, käytännössä? Millaiset meidän kannattaa ostaa? Mitä ominaisuutta pitää painottaa valinnassa? Riittääkö meille ”kevyt versio” (ei isoja asennuksia pyöriin, ei piuhoja pyöristä kypäriin)? Mikä on todellinen kuuluvuus esim. kaupungeissa? Kuuluuko bluetoothilla riittävästi? Miten laitteet pitää asentaa kypäriin? Käytetäänkö ajaessa, kun kypäräpuhelimet ovat päällä, korvatulppia? Miten kännykkä, voidaanko se liittää järjestelmään? Kauanko akku kestää? kauanko akun lataaminen kestää? voiko akkua ladata pyörästä? Minusta tuntuu, että tämä kypäräpuhelinten valinnan tekeminen on syytä jättää asiantuntevan liikkeen huoleksi, jotta saamme haluamamme reissussa toimivan paketin. Näin periaatteella, että menisimme vain liikkeeseen, meillä olisi lista, mitä ominaisuuksia kypäräpuhelimiimme haluamme, mitkä systeemit pitäisi sopia yhteen, mitkä toimisivat asiallisesti ilman, että joutuisimme suuresti säätämään systeemiä, ja että olisimme tyytyväisiä myös siihen, että yhteydenpito sujuu ”huomaamattomasti ilman kohellusta”. Onnistuisikohan ostaminen näin?

Olen katsellut Moto Guzziin takaboxia. Kyselimmekin eri mahdollisuuksista maahantuojalta ja muilta laukkujen edustajilta. Maahantuojalla oli hyviä (ja kalliita) vaihtoehtoja. Mieleni tekisi alumiinista boxia, mutta se ei ehkä näytä motskarissani kovin fiksulta. Hyvältä vaihtoehdolta jäi tuntumaan ”kankainen”, hihnoilla kiinnitettävä, vetoketjulla varustettu vedenpitävä pussi, jonka kokoa voi säätää. Se voisi olla kelpo ratkaisu monilla reissuilla käyttämäni vedenpitävän säkin lisänä tai ilman säkkiä? Tilava, kyllä. Ulkonäöltä, olisi toivomista.

Motskarien akkuja ladataan...

Tänään oli niin lauhaa, että mieheni latasi moottoripyöriemme akkuja. Samalla juttelimme siitä, miten kuitenkin lyhyt aika on enää kevääseen ja alkavaan uuteen motskarikauteen. Näin tammikuussa silloin tällöin mieleeni tulevat kesän moottoripyörämatkat, mitähän ensi kesänä tekisimme, minne lähtisimme ja kuinka kauas pisin kesälomareissu suuntautuisi... Vähän kuin Aurinkomatkojen mainoksessa "Loma, se on aina mielessä"...

Tänä vuonna taas moottoripyöräharrastajat suuntaavat tammi-helmikuun vaihteessa Helsingin moottoripyöränäyttelyyn tapaamaan tuttuja, tutustumaan aktiivisesti pyörämaailman uutuuksiin tai vaan katselemaan ja ihmettelemään ihmispaljoutta.

Siitä on noin vuosi, kun kävimme mieheni kanssa katsomassa minulle uutta, käytettyä moottoripyörää Oulusta. Teimme yhdistetyn ”Ostetaanko moottoripyörä-” ja teatterimatkan.

Motskarikaupoista ei tullut lopulta mitään, kiinnostus pyörään jäi. Näimmehän yhden varteenotettavan motskarivaihtoehdon, joka sopisi minulle, joka olisi ollut sopivan kokoinen matkapyöräksi, jossa oli hyvä ajoasento ja jalkanikin olisivat ylettyneet maahan. Mutta kuitenkaan kauppoja ei tullut.

Teatterireissu oli mahtava! Vieläkin Oulun teatterin Suomen hevonen -esitystä tulee muisteltua… Näytelmäkirjailija Sirkku Peltosen maan mainio teksti oli mahdotonta ilotulitusta. Näytelmän tapahtumat olivat jo Suomen historiaa, maaseudun murrosta, mutta kipeän ajankohtaisia täältä EU-Suomesta. Raamit näytelmä sai yleisestä maaseudun tilasta ja ihmisten henkilökohtainen tilanne ja ongelmat ("mikromaailma") tulivat näkyville yllättävän aidosti. Itse esitys oli tosi hyvä, replikointi oli nopeatempoista, älykästä komediaa, näyttelijät loivat tiivistä tunnelmaa näyttämölle. Jotenkin esityksen aitous imaisi katsojat täysin mukaansa… ja katsojat saivat olla tarkkana, että olivat kaikissa juonen käänteissä kärryillä, mitä oli tapahtumassa.

Olisi mielenkiintoista lähteä katsomaan Tampereelle kyseisen näytelmään kirjoitettu jatko-osa. Sen nimenäkin on kuvaavasti ”Yksiöön en äitee ota”. Ehkäpä siihen jossakin vaiheessa tulee mahdollisuus…

Nyt odotellaan kevättä, mutta seurataan iltaisin tähtitaivasta ja ihaillaan upeaa kuuta.

Vuosi vaihtui Tampereella

HYVÄÄ UUTTA VUOTTA 2009!

Kävimme vaihtamassa vuodet Tampereen työväenteatterissa, katsoimme esitystä Vuonna 85 ja vielä sen lisäksi hengailimme Kasaribileissä teatterin lämpiössä.

Esityksenä Vuonna 85 oli perushyvää ”musiikkikamaa”. Tarina oli onnettoman suloinen, niin kuin aikakausi nuorineenkin oli. Nuori rakkaus ja tuska… Eppujen musiikki oli tuttua ja taattua, Popedan biisit olivat minulle vähän tuntemattomampia, ne eivät kovin sytyttäneet. Olisin toivonut enemmän tämän toisen tamperelaisen eli Juisen musiikkia soitettavan esityksessä.

Esityksessä soittanut Alabama House Band oli mahtava. Jatkobileissä meno jatkui entistä parempana.

Tampere on enemmän ollut meille ns. "ohikulkukaupunki", muutamia kertoja koulutuksessa, kerran maatalousnäyttelyssä, joskus teatterissa, lasten kanssa Särkänniemessä, Sara Hildenin taidemuseossa... Nyt oli aikaa ja tutustuimme kävellen kaupungin ydinkeskustaan eli Hämeenkadun seutuville. Kuljimme vanhojen teollisuusrakennusten alueella voimalaitosten välissä ja ihailimme koskialuetta. Mieleemme tulivat jotkut vastaavanlaiset vanhat ruotsalaiset teollisuuskaupungit, joissa olimme käyneet. Hienoa, että tamperelaiset ovat säilyttäneet ja ottaneet vanhat tehdasrakennukset uudiskäyttöön.

Vastamme tuli muutamia ulkoilijoita, jotka toivottelivat meille Hyvää Uutta Vuotta, niin kuin mekin sitten vastasimme heille. Hieno tapa. Viehättävää.

Ajattelimme tulla kesällä moottoripyöräretkillä uudelleen Tamperetta katsomaan.

Mihin ihmeeseen sijoitan kaikki kukat talveksi?

Minulla oli vielä lasiverannoilla kesäkukkia. Kannoin kukat sisälle eilen illalla. Säätiedotus piti paikkansa, vettä satoi pitkin päivää, illansuussa räntää, illalla vähän lunta ja ilman lämpötila meni pakkasen puolelle. Lasikuisteilla myös lämpötila laski pakkasen puolelle. Pelakuut (valkoisia ja hennon vaaleanpunaisia) suurissa ruukuissa ja pari muutakin pienempää, kaksi isoa gliiviaa, joku ulkomainen (peräisin kukkakaupasta, valkoiset sipulikukan kukat ja päivänliljan lehdet) sipulikasvi, kymmenkunta amaryllista, joilla on vielä vihreät lehdet ja joista varmasti muutama kukkii talven aikana, ja sitten vielä muratti suuressa ruukussa. Komeita kukkia kaikki. Mitä teen?

Nyt vaan on tilanne, että en raaskisi kukistani yhtään heittää poiskaan. Mistä löytäisin pöytä- ja ennen kaikkea ikkunatilaa? Vanhastaan minulla on kokemusta siitä, etten voi laittaa kukkia pohjoisen puoleisten ikkunoiden alle. Talvella pohjoisen ikkunoilla on valoa liian vähän, mutta huoneiden lämpötila on liian korkea. Kukat kuihtuvat ja kuolevat ennen kevättä. Etelän puoleisista ikkunoistakaan valon saanti talvella ei ole riittävää, mutta niillä sentään kukat pärjäävät. Kellari on liian pimeä.

Ostin pikkupöydän kirpputorilta yhtä isoa kukkaruukkua varten, mutta (yllätys, yllätys) pöytä olikin niin hyvä ja sopi meidän sisustukseen, että ei sitä voi laittaa kukkaruukun alle. pöytä löysi paikkansa sohvan vierestä ja oletettavasti joku vieras käyttää sitä kahvikuppinsa laskutilana.

Minnekäs kukat? Pitää lähteä suunnittelemaan ruukuille paikkoja ja "roudaamaan" niitä sitten ympäri taloa...

Kuka pelkää noitia?

Vaihteeksi lastenteatteria...

Katsoin viime viikolla Jyväskylän kaupungin teatterin esityksen Kuka pelkää noitia?. Teatteriyleisö oli kooste kaiken ikäisistä katsojista. Aluksi ajattelin, miten intensiivisesti lapsiyleisö jaksaa katsoa esityksen, mutta ilolla havaitsin, että alkumetreiltä lähtien esitys tempaisi niin lapset, nuoret kuin aikuisetkin mukaansa. Dahlin kirjoittama tarina ja sen näyttämölle sovitus oli jännittävä. Seurasin koululaiskatsojia, jotka istuivat hievahtamattaan eteenpäin kumartuneina tuoleillaan, pitivät kiinni etummaisen rivin tuolista ja seurasivat näyttämön tapahtumia keskittyneesti.

On hienoa, kun ammattiteatteri tekee lastennäytelmän niin, että "missään ei säästetä". Esitykseen oli satsattu. Näyttelijät hoitivat roolinsa erinomaisesti. Lavastus on kekseliäs, esille saatiin niin ihmisten kuin hiirienkin mittakaava. Noitien ja muiden tanssit olivat tätä päivää. Oli hersyvän hauska keittiökohtaus kokkeineen. Näyttämökeinoin toteutettiin jännitystä ja jopa pelottavaa tunnelmaa...ja vastapainona oli hellä ja empaattinen poika ja isoäiti.

Tätä näytelmää ja sen esille tuomaa maailmaa voi suositella koululaisille, erityisesti pojille, mutta ei ihan pienille katsojille. Toivottavasti esitys tuo lisää kiinnostavuutta koululaisten ikäluokassa teatteria kohtaan ja houkuttelee heitä teatteriin muulloinkin. Jotenkin näytelmä tuntui "enemmän poika- kuin tyttökirjalta" (voiko näin ilmaista). Siinä mielessä Kuka pelkää noitia? -esitys on harvinainen valinta, sillä lastenteatterien näytelmävalinnat eivät ole ottaneet kovinkaan hyvin poikia huomioon.

Vielä Viirusta ja Pesosesta

Meillä oli hieno teatterireissu.

Teatterin lämpiössä lapsenlapsemme meni katsomaan esitystä "etukatsomoon" eli matoille aivan näyttämön eteen ja me jäimme istumaan takarivien tuoleille. Välillä kesken esityksen lapsenlapsi kääntyi, etsi meidät katseellaan, vilkutti ja meidän piti vilkuttaa takaisin, varmistus vain, että olimme paikalla. Lapsenlapsi, juuri 4 vuotta,esityksen jälkeen juteltuamme, kyseli ja ihmetteli, "kun Viiru oli ukko eikä kissa". Hänen vinkkelistään (kun kirjatkin olivat tuttuja) ja odotuksissaan Viiru olisi ollut pieni kissa. Tästä seurasi mielenkiintoinen keskustelu, että teatterissa ihminen voi esittää niin eläimiä kuin mitä muuta tahansa. En tiedä, kuinka paljon ja mitä lapsenlapsi ymmärsi asiasta. Edelleen keskustelun jälkeenkin hän näytti ihmettelevältä. Koko tunnin pituisen esityksen tämä nelivuotias istui hiljaa, keskittyen täysin katsomiseen ja kuuntelemiseen. Hän ei lähtenyt liikkeelle, ei tullut meidän luokse tai jutellut lähellä istuneiden lasten kanssa. Viirun vauhdikkuus, Pesosen ystävällisyys ja rauhallisuus ja molempien roolien vaihto vaikka kanoiksi jaksoivat kiinnostaa pientä katsojaa.

Pois lähtiessämme ennen ulkovaatteiden pukemista lämpiössä ja ulko-ovilla lapsenlapsemme piti tehdä muutama "verryttelykierros" ja vasta sitten pukea haalarit päälleen.

Teatterissa käyntimme oli mukava ja ei varmasti viimeinen yhteinen juttumme.

Vaiheteeksi lastenteatteria

Kävimme, porukalla lapsenlapsi, ukki ja mummo, katsomassa Helsingin kaupungin teatterin esityksen Viiru ja Pesonen - Viiru katoaa. Ihanaa. Ystävällistä. Hellää. Rakastettavaa. Juuri sellaista, kun erinomaiset näyttelijät tekevät parasta mahdollista teatteria ja pääosa katsojista on kolmesta kymmen vuotiaisiin, ...