Minulla oli vielä lasiverannoilla kesäkukkia. Kannoin kukat sisälle eilen illalla. Säätiedotus piti paikkansa, vettä satoi pitkin päivää, illansuussa räntää, illalla vähän lunta ja ilman lämpötila meni pakkasen puolelle. Lasikuisteilla myös lämpötila laski pakkasen puolelle. Pelakuut (valkoisia ja hennon vaaleanpunaisia) suurissa ruukuissa ja pari muutakin pienempää, kaksi isoa gliiviaa, joku ulkomainen (peräisin kukkakaupasta, valkoiset sipulikukan kukat ja päivänliljan lehdet) sipulikasvi, kymmenkunta amaryllista, joilla on vielä vihreät lehdet ja joista varmasti muutama kukkii talven aikana, ja sitten vielä muratti suuressa ruukussa. Komeita kukkia kaikki. Mitä teen?
Nyt vaan on tilanne, että en raaskisi kukistani yhtään heittää poiskaan. Mistä löytäisin pöytä- ja ennen kaikkea ikkunatilaa? Vanhastaan minulla on kokemusta siitä, etten voi laittaa kukkia pohjoisen puoleisten ikkunoiden alle. Talvella pohjoisen ikkunoilla on valoa liian vähän, mutta huoneiden lämpötila on liian korkea. Kukat kuihtuvat ja kuolevat ennen kevättä. Etelän puoleisista ikkunoistakaan valon saanti talvella ei ole riittävää, mutta niillä sentään kukat pärjäävät. Kellari on liian pimeä.
Ostin pikkupöydän kirpputorilta yhtä isoa kukkaruukkua varten, mutta (yllätys, yllätys) pöytä olikin niin hyvä ja sopi meidän sisustukseen, että ei sitä voi laittaa kukkaruukun alle. pöytä löysi paikkansa sohvan vierestä ja oletettavasti joku vieras käyttää sitä kahvikuppinsa laskutilana.
Minnekäs kukat? Pitää lähteä suunnittelemaan ruukuille paikkoja ja "roudaamaan" niitä sitten ympäri taloa...
1.11.2008
Kuka pelkää noitia?
Vaihteeksi lastenteatteria...
Katsoin viime viikolla Jyväskylän kaupungin teatterin esityksen Kuka pelkää noitia?. Teatteriyleisö oli kooste kaiken ikäisistä katsojista. Aluksi ajattelin, miten intensiivisesti lapsiyleisö jaksaa katsoa esityksen, mutta ilolla havaitsin, että alkumetreiltä lähtien esitys tempaisi niin lapset, nuoret kuin aikuisetkin mukaansa. Dahlin kirjoittama tarina ja sen näyttämölle sovitus oli jännittävä. Seurasin koululaiskatsojia, jotka istuivat hievahtamattaan eteenpäin kumartuneina tuoleillaan, pitivät kiinni etummaisen rivin tuolista ja seurasivat näyttämön tapahtumia keskittyneesti.
On hienoa, kun ammattiteatteri tekee lastennäytelmän niin, että "missään ei säästetä". Esitykseen oli satsattu. Näyttelijät hoitivat roolinsa erinomaisesti. Lavastus on kekseliäs, esille saatiin niin ihmisten kuin hiirienkin mittakaava. Noitien ja muiden tanssit olivat tätä päivää. Oli hersyvän hauska keittiökohtaus kokkeineen. Näyttämökeinoin toteutettiin jännitystä ja jopa pelottavaa tunnelmaa...ja vastapainona oli hellä ja empaattinen poika ja isoäiti.
Tätä näytelmää ja sen esille tuomaa maailmaa voi suositella koululaisille, erityisesti pojille, mutta ei ihan pienille katsojille. Toivottavasti esitys tuo lisää kiinnostavuutta koululaisten ikäluokassa teatteria kohtaan ja houkuttelee heitä teatteriin muulloinkin. Jotenkin näytelmä tuntui "enemmän poika- kuin tyttökirjalta" (voiko näin ilmaista). Siinä mielessä Kuka pelkää noitia? -esitys on harvinainen valinta, sillä lastenteatterien näytelmävalinnat eivät ole ottaneet kovinkaan hyvin poikia huomioon.
Katsoin viime viikolla Jyväskylän kaupungin teatterin esityksen Kuka pelkää noitia?. Teatteriyleisö oli kooste kaiken ikäisistä katsojista. Aluksi ajattelin, miten intensiivisesti lapsiyleisö jaksaa katsoa esityksen, mutta ilolla havaitsin, että alkumetreiltä lähtien esitys tempaisi niin lapset, nuoret kuin aikuisetkin mukaansa. Dahlin kirjoittama tarina ja sen näyttämölle sovitus oli jännittävä. Seurasin koululaiskatsojia, jotka istuivat hievahtamattaan eteenpäin kumartuneina tuoleillaan, pitivät kiinni etummaisen rivin tuolista ja seurasivat näyttämön tapahtumia keskittyneesti.
On hienoa, kun ammattiteatteri tekee lastennäytelmän niin, että "missään ei säästetä". Esitykseen oli satsattu. Näyttelijät hoitivat roolinsa erinomaisesti. Lavastus on kekseliäs, esille saatiin niin ihmisten kuin hiirienkin mittakaava. Noitien ja muiden tanssit olivat tätä päivää. Oli hersyvän hauska keittiökohtaus kokkeineen. Näyttämökeinoin toteutettiin jännitystä ja jopa pelottavaa tunnelmaa...ja vastapainona oli hellä ja empaattinen poika ja isoäiti.
Tätä näytelmää ja sen esille tuomaa maailmaa voi suositella koululaisille, erityisesti pojille, mutta ei ihan pienille katsojille. Toivottavasti esitys tuo lisää kiinnostavuutta koululaisten ikäluokassa teatteria kohtaan ja houkuttelee heitä teatteriin muulloinkin. Jotenkin näytelmä tuntui "enemmän poika- kuin tyttökirjalta" (voiko näin ilmaista). Siinä mielessä Kuka pelkää noitia? -esitys on harvinainen valinta, sillä lastenteatterien näytelmävalinnat eivät ole ottaneet kovinkaan hyvin poikia huomioon.
26.10.2008
Vielä Viirusta ja Pesosesta
Meillä oli hieno teatterireissu.
Teatterin lämpiössä lapsenlapsemme meni katsomaan esitystä "etukatsomoon" eli matoille aivan näyttämön eteen ja me jäimme istumaan takarivien tuoleille. Välillä kesken esityksen lapsenlapsi kääntyi, etsi meidät katseellaan, vilkutti ja meidän piti vilkuttaa takaisin, varmistus vain, että olimme paikalla. Lapsenlapsi, juuri 4 vuotta,esityksen jälkeen juteltuamme, kyseli ja ihmetteli, "kun Viiru oli ukko eikä kissa". Hänen vinkkelistään (kun kirjatkin olivat tuttuja) ja odotuksissaan Viiru olisi ollut pieni kissa. Tästä seurasi mielenkiintoinen keskustelu, että teatterissa ihminen voi esittää niin eläimiä kuin mitä muuta tahansa. En tiedä, kuinka paljon ja mitä lapsenlapsi ymmärsi asiasta. Edelleen keskustelun jälkeenkin hän näytti ihmettelevältä. Koko tunnin pituisen esityksen tämä nelivuotias istui hiljaa, keskittyen täysin katsomiseen ja kuuntelemiseen. Hän ei lähtenyt liikkeelle, ei tullut meidän luokse tai jutellut lähellä istuneiden lasten kanssa. Viirun vauhdikkuus, Pesosen ystävällisyys ja rauhallisuus ja molempien roolien vaihto vaikka kanoiksi jaksoivat kiinnostaa pientä katsojaa.
Pois lähtiessämme ennen ulkovaatteiden pukemista lämpiössä ja ulko-ovilla lapsenlapsemme piti tehdä muutama "verryttelykierros" ja vasta sitten pukea haalarit päälleen.
Teatterissa käyntimme oli mukava ja ei varmasti viimeinen yhteinen juttumme.
Teatterin lämpiössä lapsenlapsemme meni katsomaan esitystä "etukatsomoon" eli matoille aivan näyttämön eteen ja me jäimme istumaan takarivien tuoleille. Välillä kesken esityksen lapsenlapsi kääntyi, etsi meidät katseellaan, vilkutti ja meidän piti vilkuttaa takaisin, varmistus vain, että olimme paikalla. Lapsenlapsi, juuri 4 vuotta,esityksen jälkeen juteltuamme, kyseli ja ihmetteli, "kun Viiru oli ukko eikä kissa". Hänen vinkkelistään (kun kirjatkin olivat tuttuja) ja odotuksissaan Viiru olisi ollut pieni kissa. Tästä seurasi mielenkiintoinen keskustelu, että teatterissa ihminen voi esittää niin eläimiä kuin mitä muuta tahansa. En tiedä, kuinka paljon ja mitä lapsenlapsi ymmärsi asiasta. Edelleen keskustelun jälkeenkin hän näytti ihmettelevältä. Koko tunnin pituisen esityksen tämä nelivuotias istui hiljaa, keskittyen täysin katsomiseen ja kuuntelemiseen. Hän ei lähtenyt liikkeelle, ei tullut meidän luokse tai jutellut lähellä istuneiden lasten kanssa. Viirun vauhdikkuus, Pesosen ystävällisyys ja rauhallisuus ja molempien roolien vaihto vaikka kanoiksi jaksoivat kiinnostaa pientä katsojaa.
Pois lähtiessämme ennen ulkovaatteiden pukemista lämpiössä ja ulko-ovilla lapsenlapsemme piti tehdä muutama "verryttelykierros" ja vasta sitten pukea haalarit päälleen.
Teatterissa käyntimme oli mukava ja ei varmasti viimeinen yhteinen juttumme.
24.10.2008
Vaiheteeksi lastenteatteria
Kävimme, porukalla lapsenlapsi, ukki ja mummo, katsomassa Helsingin kaupungin teatterin esityksen Viiru ja Pesonen - Viiru katoaa. Ihanaa. Ystävällistä. Hellää. Rakastettavaa. Juuri sellaista, kun erinomaiset näyttelijät tekevät parasta mahdollista teatteria ja pääosa katsojista on kolmesta kymmen vuotiaisiin, ...
21.10.2008
Kuopion teatterissa
Olimme syksyllä monesti koettaneet saada lippuja Kuopion teatteriin Chicago-musikaaliin. Nyt sitten onnistuimme ja vietimme mukavan lauantaisen teatteri-illan ”naisvankilamusikaalin ja asiaan liittyvän muun väen parissa”. Esitys oli erinomainen, napakkaa, vauhdikasta, kertakaikkisen hauskaa teatteria. Kokonaisuus oli onnistunut, hyvä ohjaus, orkesteri lavalla koko ajan, lavastus, puvustus, laulut ja tanssit, kaikki pelasi yhteen.
Kun edelliskertainen teatterikokemuksemme ei todellakaan ollut ns. kevyt pikkujoulunäytelmä, niin tämä oli sitä. Tästä musikaalista voisi sanoa, että erinomaisen hyvin tehtyä hömppää. Jälkikäteen mietimme, millaisia ajatuksia esitys herätti… Mitä esityksestä jäi mieleen? Sensaatiohakuisuus oli ainakin tätä päivää, ajallemme tyypillistä rahan mahtia. Mieleeni jäi myös upeita näyttämökuvia. Puvustus oli onnistunut. Esityksen ”meno” ja letkeys huolehtivat ainakin siitä, että esityksen aikana ei katsottu kelloa ja pohdittu, milloin tämä loppuu (kuten on joskus käynyt...). Musikaalien tavoitteenahan taitaa olla enemmän katsojien viihdyttäminen kuin valistaminen. Tämän tavoitteen kuopiolaiset saavuttivat kirkkaasti.
Usein teatterissa käyntien jälkeen olen miettinyt, kuinka nuorison saisi menemään teatteriin. Varmaankin monet ala-koulut vievät vuosittain oppilaitaan, mutta entä yläkoulut ja muut oppilaitokset… Teatteritkin voisivat enemmän mainostaa esityksiään ja rakentaa ”halppisnäytäntöjä”, joihin liput markkinoitaisiin suoraan kouluihin(ehkäpä näin tehdäänkin). Voisivatko teatterilaiset käydä kouluissa äidinkielen tunneilla kertomassa kauden esityksistä ja ”värväämässä” katsojia. Tehdä itseään, ammattiaan ja samalla teatteria enemmän tutuksi ja helpommin lähestyttäväksi maailmaksi.
Nykyisin teatterissa käyjistä suurin osa (omien mutututkimuksieni perusteella) on naisia. Käydessäni viime talvella Kom-teatterissa katsomassa Vanja-enoa, katsomossa oli huomattavan paljon (varmaan puolet väestä) miehiä, kiinnitimme tähän jopa huomiota. Oliko vain joku sattuma, en tiedä…
No, nyt pitää palata arkeen ja puuhata hiukan aikaa keittiössä.
Kun edelliskertainen teatterikokemuksemme ei todellakaan ollut ns. kevyt pikkujoulunäytelmä, niin tämä oli sitä. Tästä musikaalista voisi sanoa, että erinomaisen hyvin tehtyä hömppää. Jälkikäteen mietimme, millaisia ajatuksia esitys herätti… Mitä esityksestä jäi mieleen? Sensaatiohakuisuus oli ainakin tätä päivää, ajallemme tyypillistä rahan mahtia. Mieleeni jäi myös upeita näyttämökuvia. Puvustus oli onnistunut. Esityksen ”meno” ja letkeys huolehtivat ainakin siitä, että esityksen aikana ei katsottu kelloa ja pohdittu, milloin tämä loppuu (kuten on joskus käynyt...). Musikaalien tavoitteenahan taitaa olla enemmän katsojien viihdyttäminen kuin valistaminen. Tämän tavoitteen kuopiolaiset saavuttivat kirkkaasti.
Usein teatterissa käyntien jälkeen olen miettinyt, kuinka nuorison saisi menemään teatteriin. Varmaankin monet ala-koulut vievät vuosittain oppilaitaan, mutta entä yläkoulut ja muut oppilaitokset… Teatteritkin voisivat enemmän mainostaa esityksiään ja rakentaa ”halppisnäytäntöjä”, joihin liput markkinoitaisiin suoraan kouluihin(ehkäpä näin tehdäänkin). Voisivatko teatterilaiset käydä kouluissa äidinkielen tunneilla kertomassa kauden esityksistä ja ”värväämässä” katsojia. Tehdä itseään, ammattiaan ja samalla teatteria enemmän tutuksi ja helpommin lähestyttäväksi maailmaksi.
Nykyisin teatterissa käyjistä suurin osa (omien mutututkimuksieni perusteella) on naisia. Käydessäni viime talvella Kom-teatterissa katsomassa Vanja-enoa, katsomossa oli huomattavan paljon (varmaan puolet väestä) miehiä, kiinnitimme tähän jopa huomiota. Oliko vain joku sattuma, en tiedä…
No, nyt pitää palata arkeen ja puuhata hiukan aikaa keittiössä.
5.10.2008
Näin on luumut!
Moottoripyöräkelit taitavat olla tältä kesältä ja syksyltä ohi. Harmi. Odotin syyskuussa muutamana viikonloppuna kaunista ja kuivaa säätä lähteäksemme moottoripyöräajelulle. Vapaa-aikamme tai sää ei ollut suosiollinen, joten motskariajelut jäivät haaveeksi. Nyt on pihassa ja pihatiellä niin paljon puista pudonneita lehtiä, että , uskotteko, motskarilla ajaessa ”voipi vaikka” liukastua ja kaatua… (ainakin teoriassa… ), joten kausi taitaa olla ohi. Mieheni pesi äsken meidän moottoripyörämme. Puheissa oli laittaa ne talviteloille. Arvelimme lähtevämme seuraavan kerran ajelemaan keväällä 2009. Mitäpä muuta nyt tekisimmekään, pitkä talvi on edessä, kuin suunnittelemaan ensi kesän reissuja ja talven Helsingin keikkaa tammi-helmikuun vaihteessa MP-messuille.
Meillä on ollut pienimuotoista sadonkorjuuta: Puutarhamarjat pakastimeen, perunankaivu ja tämän päivän työnä luumujen poimiminen ( 5.10.). Tänä vuonna emme saaneet lainkaan omenasatoa, omenoita tuli, mutta ne olivat aivan matosia. En edes kehdannut käyttää niitä tuoremehuun. Jätin omenat lintujen ruuaksi. Osa tämän vuoden hirvisaaliistakin on jo pakastimessa.
Onneksi luumupuut tuottivat kohtalaisen sadon. Puutarhassamme on sekä vanhaa punaluumukantaa että ns. kaupasta ostettuja luumupuita. Vanha punaluumu pensoo runsaasti ja on satoisa jälleen tänäkin vuonna. Luumut ovat vähän pienempiä kuin kaupasta ostetut, mutta kuitenkin kookkaita. Valitettavasti kesä oli kylmä ja lämpösumma jäi alhaiseksi. Luumut eivät kypsyneet. Minun piti poimia ne puoliraakoina ja nyt joudun kypsyttelemään niitä huoneenlämmössä. Uudet lajikkeet, toinen tekee sormenpään kokoisia punaisia pikkuluumuja, jotka eivät nekään ehtineet kypsyä, mutta joista tulee kaupan luumuhillon väristä hilloa, ja toinen puu on keltaluumu, nähtävästi aikainen lajike, sillä sen puun luumut tuntuivat pehmeiltä ja maistuivat jo makeilta. Näistä keltaluumuista tuli pieni sato, joka syödään heti. Päivän poimintaurakan tulos oli 50 litraa kypsyteltäviä luumuja.
Luumuja poimiessani puihin lennähti suuri parvi pikkulintuja. Seurasin parvea ja arvelin siinä olevan reilusti yli 100 lintua. Lintuparvi piti taukoa suurissa koivuissa, sähkölangalla ja läheisen aitan katolla. En tunnistanut lintuja, olin vasten aurinkoa enkä nähnyt kuin lintujen muodon. Ne muistuttivat peippoja, olivat ehkä suurempia, mutta ei läheskään rastaan kokoisia. Voi sitä ääntelyä ja pyrähdyksiä. Saatoin vain toivotella muuttajille hyvää matkaa. Toivottavasti pikkulintujen niin syys- kuin kevätmuuttokin onnistuu hyvin.
Kävimme Helsingissä ja Kansallisteatterissa pari viikkoa sitten. Melkein viime tippaan jahkailimme, voisimmeko ajaa, kannattaisiko, olisiko liian kylmä, matkan motskareilla, mutta koska sää oli sateinen, reissuun lähdimme autolla. Meillä oli mahdollisuus valita kaupunginteatterin Missä kuljimme kerran tai Kansallisen Poltto. Tällä kertaa valintamme oli Oma pohja –näyttämö ja Poltto. Olipa rankkaa teatteria. Näytelmän oli kirjoittanut kanadalainen, lapsuutensa Libanonissa elänyt nykyteatterintekijä Wajdi Mouawad. Näytelmä kertoo tästä meidän ajasta. Teksti puhutteli voimalla ja kauneudellaan ja runollisuudellaan. Esillepano oli minimalistinen, ei mitään turhaa. Näyttelijät kertoivat yhden perheen tarinan kautta kansan historiaa. Näytelmä puhui lapsista, perheen kohtalosta, sotatilasta, vihasta, tappamisesta ja tuhoamisesta ja anteeksiantamisesta. Esitys oli vaikuttava. Näytelmä ja näyttelijät ovat palanneet monta kertaa ajatuksiini. Olen pohtinut ihmisten elämää ja elämän ympyröitä, miten todenomainen tarina oli ja mikä on anteeksiannon suhde tapahtumiin. Koska näyttämä oli pieni, esitys tuli katsojaa lähelle, näyttelijöiden piti olla koko ajan tilanteessa mukana ja niin he olivatkin. Esitys imaisi mukaansa. Terhi Panulan roolityö oli upea. Kiitokset Poltto-esityksen tekijöille.
Kerron joskus talven aikana mieleeni jääneistä teatterikokemuksista, mutta nyt kotityöt odottavat.
Meillä on ollut pienimuotoista sadonkorjuuta: Puutarhamarjat pakastimeen, perunankaivu ja tämän päivän työnä luumujen poimiminen ( 5.10.). Tänä vuonna emme saaneet lainkaan omenasatoa, omenoita tuli, mutta ne olivat aivan matosia. En edes kehdannut käyttää niitä tuoremehuun. Jätin omenat lintujen ruuaksi. Osa tämän vuoden hirvisaaliistakin on jo pakastimessa.
Onneksi luumupuut tuottivat kohtalaisen sadon. Puutarhassamme on sekä vanhaa punaluumukantaa että ns. kaupasta ostettuja luumupuita. Vanha punaluumu pensoo runsaasti ja on satoisa jälleen tänäkin vuonna. Luumut ovat vähän pienempiä kuin kaupasta ostetut, mutta kuitenkin kookkaita. Valitettavasti kesä oli kylmä ja lämpösumma jäi alhaiseksi. Luumut eivät kypsyneet. Minun piti poimia ne puoliraakoina ja nyt joudun kypsyttelemään niitä huoneenlämmössä. Uudet lajikkeet, toinen tekee sormenpään kokoisia punaisia pikkuluumuja, jotka eivät nekään ehtineet kypsyä, mutta joista tulee kaupan luumuhillon väristä hilloa, ja toinen puu on keltaluumu, nähtävästi aikainen lajike, sillä sen puun luumut tuntuivat pehmeiltä ja maistuivat jo makeilta. Näistä keltaluumuista tuli pieni sato, joka syödään heti. Päivän poimintaurakan tulos oli 50 litraa kypsyteltäviä luumuja.
Luumuja poimiessani puihin lennähti suuri parvi pikkulintuja. Seurasin parvea ja arvelin siinä olevan reilusti yli 100 lintua. Lintuparvi piti taukoa suurissa koivuissa, sähkölangalla ja läheisen aitan katolla. En tunnistanut lintuja, olin vasten aurinkoa enkä nähnyt kuin lintujen muodon. Ne muistuttivat peippoja, olivat ehkä suurempia, mutta ei läheskään rastaan kokoisia. Voi sitä ääntelyä ja pyrähdyksiä. Saatoin vain toivotella muuttajille hyvää matkaa. Toivottavasti pikkulintujen niin syys- kuin kevätmuuttokin onnistuu hyvin.
Kävimme Helsingissä ja Kansallisteatterissa pari viikkoa sitten. Melkein viime tippaan jahkailimme, voisimmeko ajaa, kannattaisiko, olisiko liian kylmä, matkan motskareilla, mutta koska sää oli sateinen, reissuun lähdimme autolla. Meillä oli mahdollisuus valita kaupunginteatterin Missä kuljimme kerran tai Kansallisen Poltto. Tällä kertaa valintamme oli Oma pohja –näyttämö ja Poltto. Olipa rankkaa teatteria. Näytelmän oli kirjoittanut kanadalainen, lapsuutensa Libanonissa elänyt nykyteatterintekijä Wajdi Mouawad. Näytelmä kertoo tästä meidän ajasta. Teksti puhutteli voimalla ja kauneudellaan ja runollisuudellaan. Esillepano oli minimalistinen, ei mitään turhaa. Näyttelijät kertoivat yhden perheen tarinan kautta kansan historiaa. Näytelmä puhui lapsista, perheen kohtalosta, sotatilasta, vihasta, tappamisesta ja tuhoamisesta ja anteeksiantamisesta. Esitys oli vaikuttava. Näytelmä ja näyttelijät ovat palanneet monta kertaa ajatuksiini. Olen pohtinut ihmisten elämää ja elämän ympyröitä, miten todenomainen tarina oli ja mikä on anteeksiannon suhde tapahtumiin. Koska näyttämä oli pieni, esitys tuli katsojaa lähelle, näyttelijöiden piti olla koko ajan tilanteessa mukana ja niin he olivatkin. Esitys imaisi mukaansa. Terhi Panulan roolityö oli upea. Kiitokset Poltto-esityksen tekijöille.
Kerron joskus talven aikana mieleeni jääneistä teatterikokemuksista, mutta nyt kotityöt odottavat.
16.9.2008
Netti oli kiinni
Olimme kaksi päivää ilman Internet-palveluja. Soneran vika hiljensi nettimme. Sähköpostien ja blogien seuraaminen ei onnistunut. Mieheni ei päässyt katsomaan pitkänaikavälin säätietoja.Uskomatonta, että moinen tapaus vaikuttaa meidän jokapäiväiseen elämäämme.
Äsken elämä palautui sitten normaaliksi. Sonera oli saanut reitittimensä kuntoon ja tietsikka toimi normaalisti. Pääsin katsomaan sähköpostini. .. ja odotan viestiä Afrikasta. Kaikki OK.
Äsken elämä palautui sitten normaaliksi. Sonera oli saanut reitittimensä kuntoon ja tietsikka toimi normaalisti. Pääsin katsomaan sähköpostini. .. ja odotan viestiä Afrikasta. Kaikki OK.
14.9.2008
Onpa suuri räkättirastasparvi pihassa!
Viime viikolla torstaina mieheni sanoi jotain rastasparvesta pihassa. Katsoin tuvan ikkunasta ulos. Pihan mustamarja-aroniassa oli kuhinaa, sillä parikymmentä rastasta oli juuri kypsyvien marjaterttujen kimpussa. Onneksi lähdin heti korin ja tikkaiden kanssa poimimaan marja-aronian marjat talteen. Linnut olivat kummasti "heitelleet" pensaan juurelle noukkimiaan marjoja. Eivätköhän ne olleetkaan tarpeeksi hyviä vai eikö rastaiden nokkaan ollut sopinut kuin marja kerrallaan ja ylimääräiset piti pudottaa pois... Joka tapauksessa pensaan juurelle oli siroteltu "marja poikineen". Poimin illalla kypsät tai melkein kypsät marjatertut, joita oli kolmisen litraa. Teen niistä ensin mehua, josta sitten hyytelöä.
Eilen pihamme puissa oli varmaan yli sadan räkättirastaan parvi. Pieni osa linnuista oli marja-aroniassa, söivät varmaan puskaan jääneet marjat, osa oli omenapuissa. Omenat ovat niin matoisia, että en taida ottaa itse tämän vuoden sadosta yhtään mitään talteen. Siispä räkättirastaat saavat vapaasti maistella raakileet ja jo kypsyneet hedelmät. Luumut eivät (onneksi) ole vielä kypsiä ja niitä "räksät" eivät tarvitsisi syödä. Näytti siltä, että suurin osa linnuista etsi "ruokapuita", kun ne lentelivät puusta toiseen. Kun hätistelin niitä pihapuista pois, näytti, että parvessa oli "satoja" lintuja. Olisiko meidän seuduilta marjat syöty ja olisiko parvi ollut menossa jo etelämmille seuduille parempien einesmaiden toivossa. Luulisi, jos rastaille kävisi ravinnoksi viljojen jyvät, ruokaa olisi pelloilla leikkuupuimurien jäljiltä runsaasti tarjolla. (Ainakin joutsenet ja kurjet hyödyntävät ravinnonhaussaan puituja peltoja.)
Asiasta toiseen: Oli kiva huomata, että blogini juttua on kommentoitu. Jollakin oli ollut sama "lepakko sisällä" -ongelma. Kiitos viestistä.
Eilen pihamme puissa oli varmaan yli sadan räkättirastaan parvi. Pieni osa linnuista oli marja-aroniassa, söivät varmaan puskaan jääneet marjat, osa oli omenapuissa. Omenat ovat niin matoisia, että en taida ottaa itse tämän vuoden sadosta yhtään mitään talteen. Siispä räkättirastaat saavat vapaasti maistella raakileet ja jo kypsyneet hedelmät. Luumut eivät (onneksi) ole vielä kypsiä ja niitä "räksät" eivät tarvitsisi syödä. Näytti siltä, että suurin osa linnuista etsi "ruokapuita", kun ne lentelivät puusta toiseen. Kun hätistelin niitä pihapuista pois, näytti, että parvessa oli "satoja" lintuja. Olisiko meidän seuduilta marjat syöty ja olisiko parvi ollut menossa jo etelämmille seuduille parempien einesmaiden toivossa. Luulisi, jos rastaille kävisi ravinnoksi viljojen jyvät, ruokaa olisi pelloilla leikkuupuimurien jäljiltä runsaasti tarjolla. (Ainakin joutsenet ja kurjet hyödyntävät ravinnonhaussaan puituja peltoja.)
Asiasta toiseen: Oli kiva huomata, että blogini juttua on kommentoitu. Jollakin oli ollut sama "lepakko sisällä" -ongelma. Kiitos viestistä.
7.9.2008
Kesän viimeisiä motskariajeluita(ko)?
Eilen oli sitten iltapäivällä poutaa!
Lähdimme kotoa ajelemaan motskareilla puolilta päivin ja suuntasimme kohti Nilsiää ja Tahkovuorta, koska emme olleet kumpikaan käyneet siellä kesällä pitkään aikaan. Mietimme, jälkeen päin huomasimme molemmat, olisiko pitänyt ottaa yöpymiskamppeet mukaan ja katsoa myös Tahkovuoren iltaelämää. Kuitenkin, nyt olimme vain päiväretkellä. Ajoimme Nilsiän ohi suoraan Tahkon alueelle. Lauantai-iltapäivällä, kun perillä ei ollut mitään erityisiä tapahtumia, näytti tosi hiljaiselta. Kahvittelimme ja seurasimme "elämää". Kävimme rannassa, olimme lukeneet rinteet ja hotellialueen yhdistävästä sillasta, mutta sen rakentamista ei oltu vielä aloitettu. Muutamia komeita moottoriveneitä oli hotellin laiturissa.Yksi mönkijä ja muutamia kävelijöitä näkyi laskettelurinteillä olevan liikkeellä.
Meidät bongasi lomaosakekauppias, jolla olisi ollut "superhyvä kahden kuukauden kattava viikkopaketti aivan lähellä huvilassa kaupan". Eipä se meitä kiinnostanut. Yritimme jatkaa sitkeästä kauppamiehestä huolimatta matkaamme.
Tahkolla käymme varmaan seuraavan kerran kevättalvella päiväreissulla, silloin siellä on laskettelusesonki ja hiihtoladut. Tällä kertaa oli kiva käydä pikaisesti katsomassa ja ihmettelemässä alueen uudisrakentamisvauhtia.
Lähdimme kotoa ajelemaan motskareilla puolilta päivin ja suuntasimme kohti Nilsiää ja Tahkovuorta, koska emme olleet kumpikaan käyneet siellä kesällä pitkään aikaan. Mietimme, jälkeen päin huomasimme molemmat, olisiko pitänyt ottaa yöpymiskamppeet mukaan ja katsoa myös Tahkovuoren iltaelämää. Kuitenkin, nyt olimme vain päiväretkellä. Ajoimme Nilsiän ohi suoraan Tahkon alueelle. Lauantai-iltapäivällä, kun perillä ei ollut mitään erityisiä tapahtumia, näytti tosi hiljaiselta. Kahvittelimme ja seurasimme "elämää". Kävimme rannassa, olimme lukeneet rinteet ja hotellialueen yhdistävästä sillasta, mutta sen rakentamista ei oltu vielä aloitettu. Muutamia komeita moottoriveneitä oli hotellin laiturissa.Yksi mönkijä ja muutamia kävelijöitä näkyi laskettelurinteillä olevan liikkeellä.
Meidät bongasi lomaosakekauppias, jolla olisi ollut "superhyvä kahden kuukauden kattava viikkopaketti aivan lähellä huvilassa kaupan". Eipä se meitä kiinnostanut. Yritimme jatkaa sitkeästä kauppamiehestä huolimatta matkaamme.
Tahkolla käymme varmaan seuraavan kerran kevättalvella päiväreissulla, silloin siellä on laskettelusesonki ja hiihtoladut. Tällä kertaa oli kiva käydä pikaisesti katsomassa ja ihmettelemässä alueen uudisrakentamisvauhtia.
3.9.2008
Ehtivätköhän kypsyä tänä syksynä?
Minä olen täysin kypsynyt...sateeseen. Asun seudulla, jossa on satanut melkein koko kesän. Kun tutut ovat kertoneet, että Etelä-Suomessa on ollut mukavia kesäpäiviä, niin meillä on sitkeästi ollut koleaa, kylmää ja sateita on piisannut. Poikkeuksena lehtipuut ovat kasvattaneet runsasta lehtimassaa ja ruusupenkki on edelleen superhieno. Niitä ei sateet ole haitannet. Mutta minua on.
Toinen juttu onkin, ehtivätkö luumut ja marja-aroniat lainkaan kypsyä? Marja-aroniapensaasta on tulossa kohtalainen sato. Räkättirastasparviakaan ei ole näkynyt meidän seuduilla. Ei tarvittu kuin yksi päivä... ja rastaat puhdistivat viime syksynä pensaan marjoista. Nyt aroniasato, jos marjat kypsyisivät, olisi voinut jäädä minulle säilöttäväksi. Samoin taitaa käydä myös luumuille. Luumupuussa ja -pensaissa on tosi paljon raakileita, mutta syksy on pitkällä...
Tämän kesän lämpösumma on jäänyt tavanomaisesta ja se näkyy näissä "eteläisissä" lajeissa.
Vielä keskikesällä luulimme, että omenasato jää vähäiseksi, koska keväällä kukkimisen aikoihin oli kylmät ilmat. Sitten luulimme, että koska pihlajat kukkivat, omeniin ei tule tänä vuonna pihlajanmarjakoin aiheuttamia "vikuutuksia". Molemmat meidän mutupäätelmät olivat virheellisiä: Omenia tulee meidän omenapuihin jonkun verran, mutta meidän puissa omenat ovat matosia. Harmi! Toisaalta kun emme ruiskuta torjunta-aineilla omenapuita, emme saa niistä kunnon satoa joka vuosi. Tämänkin tiedämme ja tyydymme luomuomenoihin.
Mitkähän jutut kypsyttävät ensi viikolla?
Toinen juttu onkin, ehtivätkö luumut ja marja-aroniat lainkaan kypsyä? Marja-aroniapensaasta on tulossa kohtalainen sato. Räkättirastasparviakaan ei ole näkynyt meidän seuduilla. Ei tarvittu kuin yksi päivä... ja rastaat puhdistivat viime syksynä pensaan marjoista. Nyt aroniasato, jos marjat kypsyisivät, olisi voinut jäädä minulle säilöttäväksi. Samoin taitaa käydä myös luumuille. Luumupuussa ja -pensaissa on tosi paljon raakileita, mutta syksy on pitkällä...
Tämän kesän lämpösumma on jäänyt tavanomaisesta ja se näkyy näissä "eteläisissä" lajeissa.
Vielä keskikesällä luulimme, että omenasato jää vähäiseksi, koska keväällä kukkimisen aikoihin oli kylmät ilmat. Sitten luulimme, että koska pihlajat kukkivat, omeniin ei tule tänä vuonna pihlajanmarjakoin aiheuttamia "vikuutuksia". Molemmat meidän mutupäätelmät olivat virheellisiä: Omenia tulee meidän omenapuihin jonkun verran, mutta meidän puissa omenat ovat matosia. Harmi! Toisaalta kun emme ruiskuta torjunta-aineilla omenapuita, emme saa niistä kunnon satoa joka vuosi. Tämänkin tiedämme ja tyydymme luomuomenoihin.
Mitkähän jutut kypsyttävät ensi viikolla?
30.8.2008
Kylmää kyytiä
Mittarissa, siis lämpömittarissa, +9,9 Celsiusta ja elokuu ja mieli teki motskarilla ajelemaan, vaikka taivas oli mustien pilvien, siis sadepilvien, peitossa.
Kävimme Kuopiossa. Matkalla tietenkin satoi. Katsastimme samalla kertaa rompetorin ja maalaismarkkinat. Kiersimme läpi myyntialueet ja havaitsimme, että motskarin takaboxi ei täyttynyt muusta kuin kahdesta leivoksesta ja miesten Fjällräven housuista ja kumpaakaan ostosta emme hankkineet kummaltakaan torilta.
Torilla käydessämme parkkeerasimme motskarit moottoripyöräparkkiin. Meidän moottoripyörät olivat ainoat siinä. Sitten tuli yksi harrikka. Poislähtiessämme toinen. Totesimme vaan, että syksy on tullut ja porukat siirtyneet jo muiden harrastusten piiriin. Kauppahallin edessä tapasimme kaksi nuorta varusmiestä, jotka olivat keräämässä rahaa sotaveteraaneille. Pois lähtiessämme pojat tulivat juttusille. Olivatpa kivoja nuoria.
Kävimme Kuopiossa. Matkalla tietenkin satoi. Katsastimme samalla kertaa rompetorin ja maalaismarkkinat. Kiersimme läpi myyntialueet ja havaitsimme, että motskarin takaboxi ei täyttynyt muusta kuin kahdesta leivoksesta ja miesten Fjällräven housuista ja kumpaakaan ostosta emme hankkineet kummaltakaan torilta.
Torilla käydessämme parkkeerasimme motskarit moottoripyöräparkkiin. Meidän moottoripyörät olivat ainoat siinä. Sitten tuli yksi harrikka. Poislähtiessämme toinen. Totesimme vaan, että syksy on tullut ja porukat siirtyneet jo muiden harrastusten piiriin. Kauppahallin edessä tapasimme kaksi nuorta varusmiestä, jotka olivat keräämässä rahaa sotaveteraaneille. Pois lähtiessämme pojat tulivat juttusille. Olivatpa kivoja nuoria.
28.8.2008
Lepakko sisällä!
Apua! Pari iltaa sitten havahduin makuuhuoneessamme ylhäältä nurkasta lähtevään ääneen ja "varjoon", joka oli liikkuva ihmeen iso lentävä eläin. Hiiriin ullakolla ja keittiössäkin olen jo tottunut ja niistähän pääsee eroon metsästämällä hiirennakilla populaatio sukupuuttoon. Oravaäiti ja poikaset ullakolla eivät aiheuta muuta kuin epämiellyttävää rapinaa. Niille ei voi tehdä mitään. Oravan pojat ulkoruokinnassa asustamassa kukkaruukkujen seassa ulkokukkapenkillä talon seinustalla vaiheessa, jolloin poikasten kynnet eivät pidä vielä talonseinälaudalla, on hellyttävää ja oravaperhettä tulee seurattua tiiviisti. (Onneksi ne kaikki kaikkosivat muille maille syksyksi.)
Mutta nyt makuuhuoneeseemme lensi varmaankin kärpästen perässä ehkä avonaisesta saunan ikkunasta alunperin sisälle tullut lepakko. Olin jo muutamana iltana kuulostellut kummallisia rapinoita käytävästä. Ajattelin, että "maalla talosta voi kuulua vaikka mitä kummaa" ja että "tämä ei aiheuta huolta". Mutta nyt, minusta tämä sisälepakko tuntui kamalan inhottavalta eläimeltä. Tuli mieleen äskettäin Teemalta tullut ohjelma, jossa kerrottiin Malesiassa elävistä hedelmiä syövistä lepakoista, joiden siipien väli oli 1,5 metriä. Vaikka tällä meidän makuuhuoneeseen tunkeutuneella siipien väli oli Malesian sukulaistensa siipien välistä kymmenesosa, 15 cm, minua pelotti. Lepakon pää näytti ihan vamppyyriltä. Pelkäsin, että lepakko "hyökkää" kimppuuni.
Avasin äkkiä makuuhuoneen oven selälleen ja onneksi lepakko lensi eteiseen. Panin äkkiä oven kiinni. Aikomuksenani oli löytää lepakko seuraavana päivänä ja vapauttaa se ulos. Mutta sitä ei löytynyt mistään, joten arvelin lepakon päässeen hormia pitkin ulos.
Mutta eilen illalla... Olimme saunassa. Mieheni meni istumaan takkahuoneen tuoliin. Hän lepakon huomasi. Meillä on takkahuoneessa musta seinätekstiili. Lepakko nukkui (riippui) katonrajassa mustaan seinätekstiiliin kiinnittyneenä. Siitä pyydystimme lepakon haaviin (se oli etsitty jo valmiiksi) ja äkkiä veimme haavissa lepakon avatusta takkahuoneen ikkunasta ulos. Sinne meni... toivottavasti löytää kaverinsa ja pärjää talven jossakin muualla kuin meidän takkahuoneessa.
Vieläkin minua inhottaa koko eläin. Oikeastaan mietin omaa reagointiani tapahtumaan. Miksi pelkään lepakoita? Nehän ovat pieniä lentäviä nisäkkäitä?
Mutta nyt makuuhuoneeseemme lensi varmaankin kärpästen perässä ehkä avonaisesta saunan ikkunasta alunperin sisälle tullut lepakko. Olin jo muutamana iltana kuulostellut kummallisia rapinoita käytävästä. Ajattelin, että "maalla talosta voi kuulua vaikka mitä kummaa" ja että "tämä ei aiheuta huolta". Mutta nyt, minusta tämä sisälepakko tuntui kamalan inhottavalta eläimeltä. Tuli mieleen äskettäin Teemalta tullut ohjelma, jossa kerrottiin Malesiassa elävistä hedelmiä syövistä lepakoista, joiden siipien väli oli 1,5 metriä. Vaikka tällä meidän makuuhuoneeseen tunkeutuneella siipien väli oli Malesian sukulaistensa siipien välistä kymmenesosa, 15 cm, minua pelotti. Lepakon pää näytti ihan vamppyyriltä. Pelkäsin, että lepakko "hyökkää" kimppuuni.
Avasin äkkiä makuuhuoneen oven selälleen ja onneksi lepakko lensi eteiseen. Panin äkkiä oven kiinni. Aikomuksenani oli löytää lepakko seuraavana päivänä ja vapauttaa se ulos. Mutta sitä ei löytynyt mistään, joten arvelin lepakon päässeen hormia pitkin ulos.
Mutta eilen illalla... Olimme saunassa. Mieheni meni istumaan takkahuoneen tuoliin. Hän lepakon huomasi. Meillä on takkahuoneessa musta seinätekstiili. Lepakko nukkui (riippui) katonrajassa mustaan seinätekstiiliin kiinnittyneenä. Siitä pyydystimme lepakon haaviin (se oli etsitty jo valmiiksi) ja äkkiä veimme haavissa lepakon avatusta takkahuoneen ikkunasta ulos. Sinne meni... toivottavasti löytää kaverinsa ja pärjää talven jossakin muualla kuin meidän takkahuoneessa.
Vieläkin minua inhottaa koko eläin. Oikeastaan mietin omaa reagointiani tapahtumaan. Miksi pelkään lepakoita? Nehän ovat pieniä lentäviä nisäkkäitä?
27.8.2008
Pientä piristystä elämään
Kamalaa! Syksyiset säät jatkuvat ja jatkuvat... Kesäkuussa ajattelin, että kesä tulee heinäkuussa. Kesäkuu meni. Heinäkuussa ajattelin, että kesä tulee vasta elokuussa. Heinäkuu meni. Elokuussa ajattelin, että kesä tulee vasta elokuussa. Elokuu on kohta mennyt. Syyskuussa on jo syksy, toivottavasti silloin olisi edes muutamia kuulaan kirkkaita syyspäiviä.
Onneksi viime lauantaina oli kaunista, joten teimme pienen maakuntamatkan motskareilla. Emme koko kesänä ole käyneet Jyväskylässä, tarkoitan kaupungilla, keskustassa. Nyt poistimme senkin puutteen. Ajelemaan lähdimme aamupäivällä. Matka kesti pari tuntia. Perille saavuttuamme parkkeerasimme motskarimme vanhan rautatieaseman vieressä olevalle parkkipaikalle ja kävelimme pikku matkan kävelykadulle. Olipa kiva katsella ihmisiä, joita oli paljon liikkeellä. Koululaiset, opiskelijat, vanhemmat lapsineen ja kaikki turistit olivat varmaan ostoksilla.
Ajattelin käydä käsityömuseossa, mutta enpä sitten saanut lähdettyäkään. Istuskelimme kävelykadun penkillä ja katselimme "katumuotia". Täytyy kyllä todeta, että "kivaa oli sekin". Nautimme auringosta. Vähän ihmetellen seurasin muutaman turistirouvan tapojen ja suomalaisen kahvilakäytäntöjen törmäämistä. Todettava on, että kaikki meistä fiksut asiat eivät ulkomaalaisista olekaan varmoja ja uskottavia. Turistirouva olisi ehkä esimaistanut kahvilan kahvia, kahvipannun haistelu ja kahvin tuoreuden epäily oli silmiinpistävää. Onneksi kahvi oli tuoretta ja ainakin minusta hyvää.
Jyväskylästä ajoimme 4-tietä Hirvaskankaalle syömään ja pikkuteitä takaisin kotiin. Reissu kesti reilut puoli päivää.
Sunnuntaina kävimme motskareilla poikamme luona. Miehet lähtivät moottoripyörillä "vähän ajelemaan" ja me naiset jäimme kotiin. Miesten palattua kuulin, että he olivat tavannet yhden ystäväpariskuntamme lähikaupungin huoltoasemalla. Nämä ystävämme taas olivat tulossa moottoripyörillään kesälomamatkaltaan Lapista. Totesimme, että "kyllä maailma on pieni". Tapaaminen oli sattumien sattuma.
Oman moottoripyöräni ajo-ominaisuuksiin olen edelleen tyytyväinen. Nyt kesän ja 10000 kilometrin jälkeen, kaikenlaisilla teillä ajettuani voin todeta, että moottoripyöräni on toiminut moitteettomasti.
Onneksi viime lauantaina oli kaunista, joten teimme pienen maakuntamatkan motskareilla. Emme koko kesänä ole käyneet Jyväskylässä, tarkoitan kaupungilla, keskustassa. Nyt poistimme senkin puutteen. Ajelemaan lähdimme aamupäivällä. Matka kesti pari tuntia. Perille saavuttuamme parkkeerasimme motskarimme vanhan rautatieaseman vieressä olevalle parkkipaikalle ja kävelimme pikku matkan kävelykadulle. Olipa kiva katsella ihmisiä, joita oli paljon liikkeellä. Koululaiset, opiskelijat, vanhemmat lapsineen ja kaikki turistit olivat varmaan ostoksilla.
Ajattelin käydä käsityömuseossa, mutta enpä sitten saanut lähdettyäkään. Istuskelimme kävelykadun penkillä ja katselimme "katumuotia". Täytyy kyllä todeta, että "kivaa oli sekin". Nautimme auringosta. Vähän ihmetellen seurasin muutaman turistirouvan tapojen ja suomalaisen kahvilakäytäntöjen törmäämistä. Todettava on, että kaikki meistä fiksut asiat eivät ulkomaalaisista olekaan varmoja ja uskottavia. Turistirouva olisi ehkä esimaistanut kahvilan kahvia, kahvipannun haistelu ja kahvin tuoreuden epäily oli silmiinpistävää. Onneksi kahvi oli tuoretta ja ainakin minusta hyvää.
Jyväskylästä ajoimme 4-tietä Hirvaskankaalle syömään ja pikkuteitä takaisin kotiin. Reissu kesti reilut puoli päivää.
Sunnuntaina kävimme motskareilla poikamme luona. Miehet lähtivät moottoripyörillä "vähän ajelemaan" ja me naiset jäimme kotiin. Miesten palattua kuulin, että he olivat tavannet yhden ystäväpariskuntamme lähikaupungin huoltoasemalla. Nämä ystävämme taas olivat tulossa moottoripyörillään kesälomamatkaltaan Lapista. Totesimme, että "kyllä maailma on pieni". Tapaaminen oli sattumien sattuma.
Oman moottoripyöräni ajo-ominaisuuksiin olen edelleen tyytyväinen. Nyt kesän ja 10000 kilometrin jälkeen, kaikenlaisilla teillä ajettuani voin todeta, että moottoripyöräni on toiminut moitteettomasti.
21.8.2008
Marjapuskissa
Viime päivinä olen viettänyt iltoja marjapuskissa. Vadelmien poimiminen loppui jo viikko sitten. Luomuvadelmamme alkoivat enenevässä määrin homehtua. Nyt kun äitini oli kylässä, hän halusi poimia vadelmia ja saikin niitä itselleen litran verran.
Mustaviinimarjasato jäi tosi surkeaksi, karviaisista ja punaherukasta satoa sai ehkä keskimääräistä vähemmän, mutta sentään jotain. (Tästä ainakin huomaa, että olen syntyjuuriltani savolainen...)
Tänään oli ihmepäivä, kun ei satanut! Lämmintä ja kosteaa kyllä oli. Sateiden ansiosta "itikkayhdyskunnat" ovat runsaslukuistuneet ja ilta illan perään inisevien verenimijöiden joukko on kasvanut. Puskissa sen on huomannut ihan kiusaksi asti. Siksipä marjojen poimimisessa paras asu oli tänä vuonna ohut, minulle liian suuri työhaalari. Sen läpi ei hyttyset päässeet pistämään, vaikka yrittäjiä on ollut runsaasti.
Äsken mietimme pientä motskariajelua, kun kerrankin ulkona ei satanut. Sitten järki tuli peliin, olisimmehan nyt illalla voineet olla tien päällä vaivaiset pari tuntia eli joutuneet ajelemaan näillä tutuilla teillä, joita muutenkin on tullut koluttua. Emmekä lähteneet mihinkään, vaan minä lähden kohta saunan lämmitykseen.
Mustaviinimarjasato jäi tosi surkeaksi, karviaisista ja punaherukasta satoa sai ehkä keskimääräistä vähemmän, mutta sentään jotain. (Tästä ainakin huomaa, että olen syntyjuuriltani savolainen...)
Tänään oli ihmepäivä, kun ei satanut! Lämmintä ja kosteaa kyllä oli. Sateiden ansiosta "itikkayhdyskunnat" ovat runsaslukuistuneet ja ilta illan perään inisevien verenimijöiden joukko on kasvanut. Puskissa sen on huomannut ihan kiusaksi asti. Siksipä marjojen poimimisessa paras asu oli tänä vuonna ohut, minulle liian suuri työhaalari. Sen läpi ei hyttyset päässeet pistämään, vaikka yrittäjiä on ollut runsaasti.
Äsken mietimme pientä motskariajelua, kun kerrankin ulkona ei satanut. Sitten järki tuli peliin, olisimmehan nyt illalla voineet olla tien päällä vaivaiset pari tuntia eli joutuneet ajelemaan näillä tutuilla teillä, joita muutenkin on tullut koluttua. Emmekä lähteneet mihinkään, vaan minä lähden kohta saunan lämmitykseen.
16.8.2008
Kirjaanpa myös yhden vanhan reissun
Viimeinen moottoripyörillä tehty kesälomamatka suuntautui maatalousnäyttelyyn Lahteen. Uskomatonta, mutta päivästä tuli lämmin ja aurinkoinen.
Lähdimme torstaina kahdeksalta ja ajoimme Pulkkilan harjun kautta Lahteen. Olemme useana vuonna suunnitelleet reittimme niin, että pidämme evästauon Päijänteen ja Asikkalan selän maisemissa kansallispuiston kupeessa. Sysmässä huoltoasemalla jututimme yhtä motoristia ja kerroimme Pulkkilan harjusta. Hän ei ollut kuullutkaan harjusta, ajoi mukanamme reitin, perillä pysähtyi kuvaamaan maisemia ja kiiteli sitten matkavinkistä. Aiemmin pysähdyspaikkanamme oli kauppa ja kahvila, kapealla kannaksella, ihan rannalla, upeissa maisemissa, mutta nyt molemmat palvelut olivat suljetut, jopa laituri kaupan edestä oli puoliksi purettu. Kaikki rösötti, ihmiset olivat heitelleet roskansa pitkin aluetta. (Toivottavasti kauppapalvelut avataan myöhemmin uudelleen.) Hypimme entisestä laiturista jääneitä parruja pitkin rannalle ja söimme eväämme. Maisema oli hulppea!
Kävimme vielä Vääksyn kanavalla ja jatkoimme pikkuteitä pitkin Lahteen. Maaseutunäyttelyn motskariparkki oli linja-autoasemalla ja sieltä tuttu reitti urheilukeskukseen. Täytyypä sanoa, että tällä kertaa näyttely ei hetkauttanut, kotieläin osasto oli kiinnostava, mutta säälitti helteestä "pakolla nauttivat" eläimet. Toisaalta karsinat olivat hyvin tehdyt ja eläinten huolto pelasi.
Meitä, ainakin miestäni, kiinnostivat maalämpö- ja jäteveden uusien määräysten mukaiset puhdistussysteemit. Nyt niitä olikin esillä ja otimme mukaamme muutamia esitteitä ja nettiosoitteita myöhempää tutkimista varten.
Lahdesta matkamme jatkui Helsingin kautta (lapsenlastamme ja hänen vanhempiaan katsomaan) Kotkaan. Vanhaa Porvoontietä kunnostettiin, kuulema, ja me lähdimme kehä yhdeltä 7-tielle. Kotkassa ainut kohteemme oli uusi merimuseo. Kun edellinen päivä oli aurinkoinen ja helteinen, nyt näytti alkavan sataa, synkät pilvet tulivat ikään kuin vastaan. Merimuseon pihalle päästyämme sade oli jo alkanut ja rakennuksen meren puoleinen puoli ja kattoterassi jäivät katsomatta. Rakennuksen julkisivu oli mielenkiintoinen, varmaan teräs- ja silkkipainettua lasilevyä. Sisätilojen arkkitehtuuri upeaa. Puuta oli käytetty mielenkiitoisesti lattioissa että seinäpinnoissa. Puun elävyys oli saatu uudella lailla esille. Varsinkin vanhoista ajoista kertovat vitriinit ja entistetyt alukset olivat mielenkiintoisia. Uuden näyttelyn esille pano oli hyvä (tummat taustat, hyvät kohdevalot). Kymenlaakson museoon pitää käydä joskus toisella kertaa tutustumassa, nyt se jäi väliin.
Koko merimuseoon tutustumisemme ajan oli satanut tosi rankasti. Nyt näytti sade laantuvan, mutta tilanne poudan suhteen oli epävarma. Puimme sadehaalarit varmuuden vuoksi, mikä kyllä kannattikin tehdä. Matka jatkui kohti Lappeenrantaa. Sade alkoi voimistua. Tien reunat olivat valkoiset...näkyi ukkoskuuron jäljiltä raesateen jäänteinä "kinoksia". Välillä oli sateetonta ja sitten taas ajoimme sateeseen. Lähellä Luumäkeä sattui tämän kesän hurjin sadekuuro. Kaikki liikenne, rekat (joita oli runsaasti), henkilöautot, motskarit, kaikki ajoivat 50-60 km tunnissa. Yksinkertaisesti ei voinut mennä nopeammin. Vettä tuli kuin kaatamalla. Minun sadehaalari ei pitänyt (olisinko laittanut huonosti vetoketjun ja tarrakiinnityksen) vettä, vaan kastuin täydellisesti. Mieheni selvisi vähemmällä kastumisella. Lähempänä Lappeenrantaa sade vähän laantui.
Hotelli löytyi. Moottoripyörät saimme autotalliin, kunhan vain etsimme sieltä sopivan nurkan, joka ei ole autopaikka. Huone oli varattu etukäteen. Saimme kamppeemme kuivamaan, joten kaikki oli taas hyvin ja lähdimme kiertokävelylle katsomaan kaupungin nähtävyyksiä. Kävellessämme huomio kiintyi muutamaan vahaan puutaloon, joiden sijainti oli ilmeisen hyvä, mutta joiden kunto oli rähjäinen. Meistä niistä kunnostuksella olisi saanut viehättäviä piipahtamispaikkoja. Pohdimme myös sitä, että matkailijakausi Lappeenrannassa taitaa olla niin lyhyt, ettei investoinnit ole kannattavia. Satamassa oli muutamia laivoja, kourallinen väkeä, ravintolalaivoissa muutamia asiakkaita ja satoi. Pikaisesti suuntasimme hotellille nukkumaan.
Aamulla tuntui, että "lähdetään vaan heti matkaan" kohti Imatraa ja pääkohdettamme Muistojen Imatran ajoja. Tämä motoristikokoontuminen on meille ensimmäinen tällainen tapaaminen. Minua ei kiinnosta (ainakaan vielä) nämä joidenkin moottoripyöräporukoiden tapaan "metsään tai pusikon reunaan telttailemaan ja kaljaa juomaan viikonlopuksi" meiningit. Majapaikan löysimme aikamme harhailuamme, matkalla joku neuvoi meitä ihan väärinkin, ja se osoittautui hyväksi.
Kaupungin keskustassa oli vilkasta. Ruoka- ja olutravintoloiden työtekijät näyttivät olevan superkiireisiä. Kävelimme tapahtumapaikalle katuradan varteen, kävimme varikolla, seurasimme eri vuosikymmeniltä olevien kilpapyörien ajoa, pärinää ja ihastelimme tunnelmaa. Väkeä oli paljon. Näimmepä joitakin vanhoja tähtiä ja heidän pyöriään. Oli kivaa! Jatkoimme iltaa kaupungilla parilla terassilla ja kuuntelimme bändiä, joka soitti esiintymislavalla kaikkien iloksi. Oli kivaa!
Sunnuntaina suuntasimme moottoripyörämme pienen Imatra-kaupunkikierroksen jälkeen kohti Puumalaa, Mikkeliä ja kotia.
Taas: Reissu onnistui. Kilometrejä kertyi yli 900.
Lähdimme torstaina kahdeksalta ja ajoimme Pulkkilan harjun kautta Lahteen. Olemme useana vuonna suunnitelleet reittimme niin, että pidämme evästauon Päijänteen ja Asikkalan selän maisemissa kansallispuiston kupeessa. Sysmässä huoltoasemalla jututimme yhtä motoristia ja kerroimme Pulkkilan harjusta. Hän ei ollut kuullutkaan harjusta, ajoi mukanamme reitin, perillä pysähtyi kuvaamaan maisemia ja kiiteli sitten matkavinkistä. Aiemmin pysähdyspaikkanamme oli kauppa ja kahvila, kapealla kannaksella, ihan rannalla, upeissa maisemissa, mutta nyt molemmat palvelut olivat suljetut, jopa laituri kaupan edestä oli puoliksi purettu. Kaikki rösötti, ihmiset olivat heitelleet roskansa pitkin aluetta. (Toivottavasti kauppapalvelut avataan myöhemmin uudelleen.) Hypimme entisestä laiturista jääneitä parruja pitkin rannalle ja söimme eväämme. Maisema oli hulppea!
Kävimme vielä Vääksyn kanavalla ja jatkoimme pikkuteitä pitkin Lahteen. Maaseutunäyttelyn motskariparkki oli linja-autoasemalla ja sieltä tuttu reitti urheilukeskukseen. Täytyypä sanoa, että tällä kertaa näyttely ei hetkauttanut, kotieläin osasto oli kiinnostava, mutta säälitti helteestä "pakolla nauttivat" eläimet. Toisaalta karsinat olivat hyvin tehdyt ja eläinten huolto pelasi.
Meitä, ainakin miestäni, kiinnostivat maalämpö- ja jäteveden uusien määräysten mukaiset puhdistussysteemit. Nyt niitä olikin esillä ja otimme mukaamme muutamia esitteitä ja nettiosoitteita myöhempää tutkimista varten.
Lahdesta matkamme jatkui Helsingin kautta (lapsenlastamme ja hänen vanhempiaan katsomaan) Kotkaan. Vanhaa Porvoontietä kunnostettiin, kuulema, ja me lähdimme kehä yhdeltä 7-tielle. Kotkassa ainut kohteemme oli uusi merimuseo. Kun edellinen päivä oli aurinkoinen ja helteinen, nyt näytti alkavan sataa, synkät pilvet tulivat ikään kuin vastaan. Merimuseon pihalle päästyämme sade oli jo alkanut ja rakennuksen meren puoleinen puoli ja kattoterassi jäivät katsomatta. Rakennuksen julkisivu oli mielenkiintoinen, varmaan teräs- ja silkkipainettua lasilevyä. Sisätilojen arkkitehtuuri upeaa. Puuta oli käytetty mielenkiitoisesti lattioissa että seinäpinnoissa. Puun elävyys oli saatu uudella lailla esille. Varsinkin vanhoista ajoista kertovat vitriinit ja entistetyt alukset olivat mielenkiintoisia. Uuden näyttelyn esille pano oli hyvä (tummat taustat, hyvät kohdevalot). Kymenlaakson museoon pitää käydä joskus toisella kertaa tutustumassa, nyt se jäi väliin.
Koko merimuseoon tutustumisemme ajan oli satanut tosi rankasti. Nyt näytti sade laantuvan, mutta tilanne poudan suhteen oli epävarma. Puimme sadehaalarit varmuuden vuoksi, mikä kyllä kannattikin tehdä. Matka jatkui kohti Lappeenrantaa. Sade alkoi voimistua. Tien reunat olivat valkoiset...näkyi ukkoskuuron jäljiltä raesateen jäänteinä "kinoksia". Välillä oli sateetonta ja sitten taas ajoimme sateeseen. Lähellä Luumäkeä sattui tämän kesän hurjin sadekuuro. Kaikki liikenne, rekat (joita oli runsaasti), henkilöautot, motskarit, kaikki ajoivat 50-60 km tunnissa. Yksinkertaisesti ei voinut mennä nopeammin. Vettä tuli kuin kaatamalla. Minun sadehaalari ei pitänyt (olisinko laittanut huonosti vetoketjun ja tarrakiinnityksen) vettä, vaan kastuin täydellisesti. Mieheni selvisi vähemmällä kastumisella. Lähempänä Lappeenrantaa sade vähän laantui.
Hotelli löytyi. Moottoripyörät saimme autotalliin, kunhan vain etsimme sieltä sopivan nurkan, joka ei ole autopaikka. Huone oli varattu etukäteen. Saimme kamppeemme kuivamaan, joten kaikki oli taas hyvin ja lähdimme kiertokävelylle katsomaan kaupungin nähtävyyksiä. Kävellessämme huomio kiintyi muutamaan vahaan puutaloon, joiden sijainti oli ilmeisen hyvä, mutta joiden kunto oli rähjäinen. Meistä niistä kunnostuksella olisi saanut viehättäviä piipahtamispaikkoja. Pohdimme myös sitä, että matkailijakausi Lappeenrannassa taitaa olla niin lyhyt, ettei investoinnit ole kannattavia. Satamassa oli muutamia laivoja, kourallinen väkeä, ravintolalaivoissa muutamia asiakkaita ja satoi. Pikaisesti suuntasimme hotellille nukkumaan.
Aamulla tuntui, että "lähdetään vaan heti matkaan" kohti Imatraa ja pääkohdettamme Muistojen Imatran ajoja. Tämä motoristikokoontuminen on meille ensimmäinen tällainen tapaaminen. Minua ei kiinnosta (ainakaan vielä) nämä joidenkin moottoripyöräporukoiden tapaan "metsään tai pusikon reunaan telttailemaan ja kaljaa juomaan viikonlopuksi" meiningit. Majapaikan löysimme aikamme harhailuamme, matkalla joku neuvoi meitä ihan väärinkin, ja se osoittautui hyväksi.
Kaupungin keskustassa oli vilkasta. Ruoka- ja olutravintoloiden työtekijät näyttivät olevan superkiireisiä. Kävelimme tapahtumapaikalle katuradan varteen, kävimme varikolla, seurasimme eri vuosikymmeniltä olevien kilpapyörien ajoa, pärinää ja ihastelimme tunnelmaa. Väkeä oli paljon. Näimmepä joitakin vanhoja tähtiä ja heidän pyöriään. Oli kivaa! Jatkoimme iltaa kaupungilla parilla terassilla ja kuuntelimme bändiä, joka soitti esiintymislavalla kaikkien iloksi. Oli kivaa!
Sunnuntaina suuntasimme moottoripyörämme pienen Imatra-kaupunkikierroksen jälkeen kohti Puumalaa, Mikkeliä ja kotia.
Taas: Reissu onnistui. Kilometrejä kertyi yli 900.
11.8.2008
Motskarireissu Savonlinnaan
Perjantaina satoi.
Lauantaina satoi.
Sunnuntaista piti tulla sateettomampaa.
Sunnuntaiaamuna tarkastelimme säätä siis oletuksia säätiedotuksissa (ainakin kolmelta nettisivulta) ja empiirisesti pihalla. Lopputulos oli, että kannattaa lähteä motskariretkelle. Mutta minnepäin?
Jälleen siirryimme sääennustusten pariin ja pohdimme, missä ilmansuunnassa olisi vähiten oletettavasti sadetta. Joensuu? Jyväskylä? Savonlinna!
Molempia meitä kiinnosti Savonlinnan suunta, joten sinne. Päätimme sieltä soittaa tuttavillemme, että "hei, me olemme Savonlinnan torilla, voisimmeko tavata", niin kuin teimmekin. Ajoimme reittiä Leppävirta, Varkaus, Rantasalmi, Savonlinna, jonne saavuimme kahdentoista maissa. Viitostieltä Rantasalmelle on tienparannustyö menossa ja se vähän hidasti matkantekoa.
Aurinko paistoi. Laivarannassa oli kesätunnelmaa. Höyrylaivoja. Torilla oli tosi paljon ihmisiä. Lomalaiset näkyivät nauttivan ylellisen lämpimästä kesäpäivästä. Jututin vastaan tullutta tuttavaani, joka kertoi, että balettijuhlatkin olivat loppuneet edellisenä päivänä. Arveli ihmisten vaan tulleen katsomaan toria.
Tapasimme tuttaviamme. Juttelimme tietysti motskarireissuista, heidän ja meidän, ja tarkastelimme "moottoripyöräilyyn liittyviä varusteita", kuten lämpimiä ja vedenpitäviä hanskoja ja kenkiä, joita olemme molemmat tarvinnet tänä kesänä.
Kotimatkalla, oikeastaan jo lähtiessämme, satoi pienen kuuron. Savonlinnan kaupungin läpi ajaessamme edestä päin näytti vastaan tulevan sadepilviä. Arvelimme, että pysähdymme pukemaan sadehaalarit päällemme, mutta kävi niin, että emme sitten heti sateen alettua pysähtyneetkään ja sadekuuro, joka oli erittäin rankka,kasteli meidät hetkessä. Sittenpä ei enää kannattanut pukea haalaria, vaan ajelimme "Gore-texeillä", jotka eivät enää ole 100% vedenpitäviä, kotiin saakka. Paluumatka kulki Savonlinnasta Juvalle, josta Pieksämäen kautta kotiin. Matkaa kertyi yli 350 kilometriä. Täytyy kyllä ilolla kehua Moto Guzzia, on helppo käsitellä ja vakaa ajaa.
Nyt jo haikeana ajattelen, että tämäkin motskarikausi on pian lopussa. Moottoripyöräni mittarissa on melkein 17000 kilometriä, ostaessani siinä oli vain 7300... Jos viikonloppuisin olisi (!) kauniitä ilmoja, voisimme ajella pari pientä lenkkiä, mutta sadekeli ja kylmyys vähentävät jopa intoa lähteä matkaan.
Lauantaina satoi.
Sunnuntaista piti tulla sateettomampaa.
Sunnuntaiaamuna tarkastelimme säätä siis oletuksia säätiedotuksissa (ainakin kolmelta nettisivulta) ja empiirisesti pihalla. Lopputulos oli, että kannattaa lähteä motskariretkelle. Mutta minnepäin?
Jälleen siirryimme sääennustusten pariin ja pohdimme, missä ilmansuunnassa olisi vähiten oletettavasti sadetta. Joensuu? Jyväskylä? Savonlinna!
Molempia meitä kiinnosti Savonlinnan suunta, joten sinne. Päätimme sieltä soittaa tuttavillemme, että "hei, me olemme Savonlinnan torilla, voisimmeko tavata", niin kuin teimmekin. Ajoimme reittiä Leppävirta, Varkaus, Rantasalmi, Savonlinna, jonne saavuimme kahdentoista maissa. Viitostieltä Rantasalmelle on tienparannustyö menossa ja se vähän hidasti matkantekoa.
Aurinko paistoi. Laivarannassa oli kesätunnelmaa. Höyrylaivoja. Torilla oli tosi paljon ihmisiä. Lomalaiset näkyivät nauttivan ylellisen lämpimästä kesäpäivästä. Jututin vastaan tullutta tuttavaani, joka kertoi, että balettijuhlatkin olivat loppuneet edellisenä päivänä. Arveli ihmisten vaan tulleen katsomaan toria.
Tapasimme tuttaviamme. Juttelimme tietysti motskarireissuista, heidän ja meidän, ja tarkastelimme "moottoripyöräilyyn liittyviä varusteita", kuten lämpimiä ja vedenpitäviä hanskoja ja kenkiä, joita olemme molemmat tarvinnet tänä kesänä.
Kotimatkalla, oikeastaan jo lähtiessämme, satoi pienen kuuron. Savonlinnan kaupungin läpi ajaessamme edestä päin näytti vastaan tulevan sadepilviä. Arvelimme, että pysähdymme pukemaan sadehaalarit päällemme, mutta kävi niin, että emme sitten heti sateen alettua pysähtyneetkään ja sadekuuro, joka oli erittäin rankka,kasteli meidät hetkessä. Sittenpä ei enää kannattanut pukea haalaria, vaan ajelimme "Gore-texeillä", jotka eivät enää ole 100% vedenpitäviä, kotiin saakka. Paluumatka kulki Savonlinnasta Juvalle, josta Pieksämäen kautta kotiin. Matkaa kertyi yli 350 kilometriä. Täytyy kyllä ilolla kehua Moto Guzzia, on helppo käsitellä ja vakaa ajaa.
Nyt jo haikeana ajattelen, että tämäkin motskarikausi on pian lopussa. Moottoripyöräni mittarissa on melkein 17000 kilometriä, ostaessani siinä oli vain 7300... Jos viikonloppuisin olisi (!) kauniitä ilmoja, voisimme ajella pari pientä lenkkiä, mutta sadekeli ja kylmyys vähentävät jopa intoa lähteä matkaan.
6.8.2008
Motskarireissu Itä-Suomeen
Olemme ajelleet pieniä reissuja Norjan matkan jälkeenkin.
Jo monena kesänä, tavaksi on tullut, olemme tehneet moottoripyörillä sunnuntaiajelun Lintulan ja Uuden Valamon luostareihin. Kotoa lähdimme sunnuntaiaamuna poutasäässä ja ajoimme erilaista reittiä välttäen pääteitä. Hiltulanlahti-Puutossalmi -tie oli juuri päällystetty ja erinomaisessa kunnossa, siispä sitä kautta.
Puutossalmen lossilla voitiin pitää ”minitauko” ja sieltä jatkettiin matkaa Soisalon saaren (Suomen suurin saari) läpi Vehmersalmelle (hieno silta), josta pikkuteitä Mustinlahteen ja sieltä Ukonlahden kautta 542-tielle, josta sitten käännyimme Lintulan luostariin. Luostarissa oli rauhallista ja kiireetöntä, vain muutamia kävijöitä näkyi pihalla. Luostarin puutarha ja kukkapenkit olivat kauniita.
Lintulan luostarista lähdettyämme pysähdyimme Varistaipaleen kanavalla ja -museolla. Varistaipaleen kanava on 1900-luvun alussa rakennettu Vuoksen vesistön kanava. Se on nelisulkuinen (ainut sellainen Suomessa) ja edelleen toiminnassa. On aina mielenkiintoista seurata kanavaliikennettä.
Seuraavaksi matkamme jatkui Uuteen Valamoon, jossa näin kesäsunnuntaina oli paljon turisteja. Kuljimme ja katselimme. Kävimme kirkoissa ja rannalla. Kuten aina luostarin ravintola Trapesassa oli tarjolla maistuva lounas.
Pian ruokailtuamme lähdimme jatkamaan matkaamme. Matkan varrella pieni pysähdys Karvion kanavalla, josta ajoimme Varkauteen ja sieltä kotiin. Tälle sunnuntairetkellemme matkaa kertyi melkein 300 kilometriä ja aikaa meni kahdeksasta ilta kuuteen.
Jo monena kesänä, tavaksi on tullut, olemme tehneet moottoripyörillä sunnuntaiajelun Lintulan ja Uuden Valamon luostareihin. Kotoa lähdimme sunnuntaiaamuna poutasäässä ja ajoimme erilaista reittiä välttäen pääteitä. Hiltulanlahti-Puutossalmi -tie oli juuri päällystetty ja erinomaisessa kunnossa, siispä sitä kautta.
Puutossalmen lossilla voitiin pitää ”minitauko” ja sieltä jatkettiin matkaa Soisalon saaren (Suomen suurin saari) läpi Vehmersalmelle (hieno silta), josta pikkuteitä Mustinlahteen ja sieltä Ukonlahden kautta 542-tielle, josta sitten käännyimme Lintulan luostariin. Luostarissa oli rauhallista ja kiireetöntä, vain muutamia kävijöitä näkyi pihalla. Luostarin puutarha ja kukkapenkit olivat kauniita.
Lintulan luostarista lähdettyämme pysähdyimme Varistaipaleen kanavalla ja -museolla. Varistaipaleen kanava on 1900-luvun alussa rakennettu Vuoksen vesistön kanava. Se on nelisulkuinen (ainut sellainen Suomessa) ja edelleen toiminnassa. On aina mielenkiintoista seurata kanavaliikennettä.
Seuraavaksi matkamme jatkui Uuteen Valamoon, jossa näin kesäsunnuntaina oli paljon turisteja. Kuljimme ja katselimme. Kävimme kirkoissa ja rannalla. Kuten aina luostarin ravintola Trapesassa oli tarjolla maistuva lounas.
Pian ruokailtuamme lähdimme jatkamaan matkaamme. Matkan varrella pieni pysähdys Karvion kanavalla, josta ajoimme Varkauteen ja sieltä kotiin. Tälle sunnuntairetkellemme matkaa kertyi melkein 300 kilometriä ja aikaa meni kahdeksasta ilta kuuteen.
5.8.2008
Uskomatonta
Meidän pihan vadelmat tuottavat huippusadon! Tässä kuva keltavadelmasta.
Kaksi vuotta sitten kun istutimme yhden vadelmarivin, ostimme siihen viisi tainta viittä eri vadelmalajiketta. Sadossa näkyy nyt suuria vaihteluita: yksi lajike tekee pientä marjaa ja vadelmat ovat vattumadon saastuttamat aika totaalisesti. Keltavadelma ja kaksi muuta lajiketta tekee supersuuria marjoja ja antaa supersuuren sadon.
Kerrankin marjanpoiminta on superhauskaa!
4.8.2008
Puutarhassa on marjoja!
Eipä ole kuin reilu viikko, kun sanoin, että nyt mansikat minun osaltani ovat poimitut, koska luomumansikkamaamme valtasivat kaiken maailman ötykät, mansikat homehtuivat ja mansikan varret kellahtivat jonkun armeijan hyökkäyksestä maahan…
Mennessäni hätistelemään ”räksiä” pois puutarhasta huomasin, että mansikkapenkeissä taitaa olla kauniita mansikoita… Nehän räkättirastaatkin olivat huomanneet. Joten eipä minun auttanut kuin ottaa kori ”kauniiseen” käteeni ja aloittaa poiminta. Poimin mansikat kannattomina, enkä edes huuhdellut niitä säilöessäni. Nyt marjoissa oli ihana mansikkainen tuoksu ja aito maku. Luomumansikkaa!
Mutta ”sitä sanaa ei sano, minkä kelkassa ei istu”!
Mennessäni hätistelemään ”räksiä” pois puutarhasta huomasin, että mansikkapenkeissä taitaa olla kauniita mansikoita… Nehän räkättirastaatkin olivat huomanneet. Joten eipä minun auttanut kuin ottaa kori ”kauniiseen” käteeni ja aloittaa poiminta. Poimin mansikat kannattomina, enkä edes huuhdellut niitä säilöessäni. Nyt marjoissa oli ihana mansikkainen tuoksu ja aito maku. Luomumansikkaa!
Mutta ”sitä sanaa ei sano, minkä kelkassa ei istu”!
25.7.2008
Sittenkin lämmintä ja aurinkoista!
Tulihan sittenkin kaunista, vaikka eilen näytti toivottomalta. Keskipäivällä alkoi lämmetä ja pilvet väistyivät. Tuli ihana iltapäivä ja ilta. Illalla kahdeksan maissa oli vielä +20 astetta lämmintä. Meidän piti juhlistaa tilannetta ja lähteä uimaan. Vesi tosin tuntui vielä kylmältä.
Kävimme illalla moottoripyöräajelulla. Varsinaisesti mitään kohdetta ei ollut, mutta piipahdimme kahvilla moottoripyöräilijöiden suosimalla kioskilla. Mietin ajaessani, kuinka erilaisia kauniit maisemat ovat eri paikkakunnilla. Mielessäni oli vielä Norjan kapeat maantiet, jotka kulkivat vesistön äärellä ja viereiset uskomattomat vuoret. Täällä ajoimme harjumaisemassa. Kapea mäntymetsää kasvava hiekkaharju ja järvet molemmin puolin, kyllä tämäkin oli upea.
Innostuin puutarhahommiin ja kaivoin vanhan humalapenkin auki. Olipa yllätys, kuinka huonokuntoisia kasvit olivat. Kasvien juurilta ja maasta löytyi varmaan satoja vihreitä toukkia, syylliset kasvien huonoon kuntoon. Lähden kohta istuttamaan humalien tilalle villiviinit. Tulevaisuus näyttää, kuinka onnistunut kasvivalintani on.
Tänä aamuna oli mukava herätä, kun taivas oli kirkas ja aurinko paistoi. Lämmintä oli reilut 13 astetta, mutta lämpö alkoi nousta ja odotettavissa on kaunis päivä. Tästä tulee varmasti kiva päivä!
Kävimme illalla moottoripyöräajelulla. Varsinaisesti mitään kohdetta ei ollut, mutta piipahdimme kahvilla moottoripyöräilijöiden suosimalla kioskilla. Mietin ajaessani, kuinka erilaisia kauniit maisemat ovat eri paikkakunnilla. Mielessäni oli vielä Norjan kapeat maantiet, jotka kulkivat vesistön äärellä ja viereiset uskomattomat vuoret. Täällä ajoimme harjumaisemassa. Kapea mäntymetsää kasvava hiekkaharju ja järvet molemmin puolin, kyllä tämäkin oli upea.
Innostuin puutarhahommiin ja kaivoin vanhan humalapenkin auki. Olipa yllätys, kuinka huonokuntoisia kasvit olivat. Kasvien juurilta ja maasta löytyi varmaan satoja vihreitä toukkia, syylliset kasvien huonoon kuntoon. Lähden kohta istuttamaan humalien tilalle villiviinit. Tulevaisuus näyttää, kuinka onnistunut kasvivalintani on.
Tänä aamuna oli mukava herätä, kun taivas oli kirkas ja aurinko paistoi. Lämmintä oli reilut 13 astetta, mutta lämpö alkoi nousta ja odotettavissa on kaunis päivä. Tästä tulee varmasti kiva päivä!
24.7.2008
Missä ne helteet ovat?
Kuvasin eilen kukkapenkkejäni. Havaittavissa oli rehevät kasvustot, olihan vettä tullut taivaalta varmasti riittävästi. Osan kukista viime päivien jatkuvat ja rankat sateet olivat kaataneet lakoon. Kauniit malvat kukkivat parhaillaan, osa niistä "rötkötti" nurmikolla. Kävin selvittämässä varret ja nostelemassa niitä pystyyn. Sormustinkukat ovat varreltaan vahvoja, mutta silti osa oli taipunut ja sotkeutunut kurttulehtiruusupuskiin. Ruusut kukkivat komeasti. Sade oli niitäkin kurittanut ja rikkonut kukkia. Sinilatva sinnitteli pystyssä, sen kukinto oli sen verran pieni, että se pysyi pystyssä. Näin kauniin kukkaryhmän, jossa oli sekaisin parhaillaan kukkivia kukkia, vierekkäin sinilatva, palava rakkaus, malva ja sormustinkukka. Kukkien värit sointuivat toisiinsa ja näyttivät ihan ihanilta. Taustana oli kukkivat kurttulehtiruusut ja vihertävän keltaiset kultalatvat. Taisi lähellä olla muutama kukkiva särkynyt sydänkin.
Kun toissa päivänä ja eilen oli sateista, en viitsinyt lähteä ulkotöihin. Sisustin taloa "nollabudjetilla". Toisin sanoen siirsin verhoja ikkunasta toiseen ja ”roudasin” pari huonekalua eri paikkaan. Lopputulos oli tyydyttävä ja vanha lastenkamari näytti enemmän vierashuoneelta.
Tänään suunnittelin mennä puutarhatöihin. Kaivan ylös autotallin seinustan humalat ja vaihdan tilalle villiviinit. Toivottavasti ne menestyvät paremmin kuin humalat, joiden ongelmana on monta kesää ollut jotkut lehdensyöjätuholaiset, ehkä (joku)koiarmeija. Olisin mielelläni pitänyt humalat seinustakasveina, mutta nytkään ne eivät näytä kovin komeilta, kun kaikki lehdet ovat reikäistä ”pitsiä”. Istutan myös poistomyynnistä ostamani neljä kuusamaa, joiden paikka on takapihalla.
Mansikkamaan (aarin verran) poimin noin kolmen päivän välein. Piharäkättirastaspariskunta poikasineen ja serkkuineen osaa maistella punaisia marjoja jopa verkon "silmistä". Rastaat ovat vielä niin kesyjä, että ne lepuuttavat siipiään rauhassa oleillen penkkien välissä ja paskantavat verkon painokiville. Minua ärsyttää, mutta minkäs voin. Tosin mansikkamaalla on muitakin tuholaisia. Koska ”viljelemämme” mansikka on luomumansikkaa, kaikki mahdolliset vaivat ovat sateisena kesänä riesana: home (viimeksi mansikoita poimiessani sain yhden korin itselle ja yhden kaatopaikalle), etanat, sateen pehmentämät marjat, punkin vioittamat marjat, jne. Onneksi jäniksillä on metsissä niin paljon ruokaa, ettei niiden tarvitse tulla pihaan, säästyvätpä mansikan kasvustot. Jälleen kerran, mansikan ollessa raakilevaiheessa arvelimme, että tänä vuonna saamme hyvän mansikkasadon, mutta totuus on toisenlainen.
Seuraavaksi toivomme hyvää vadelmasatoa niistä 25 vadelmapensaasta, jotka meillä ovat. Mitenhän niille käy? Kasvinviljely ei aina onnistu toivotulla tavalla...
Kun toissa päivänä ja eilen oli sateista, en viitsinyt lähteä ulkotöihin. Sisustin taloa "nollabudjetilla". Toisin sanoen siirsin verhoja ikkunasta toiseen ja ”roudasin” pari huonekalua eri paikkaan. Lopputulos oli tyydyttävä ja vanha lastenkamari näytti enemmän vierashuoneelta.
Tänään suunnittelin mennä puutarhatöihin. Kaivan ylös autotallin seinustan humalat ja vaihdan tilalle villiviinit. Toivottavasti ne menestyvät paremmin kuin humalat, joiden ongelmana on monta kesää ollut jotkut lehdensyöjätuholaiset, ehkä (joku)koiarmeija. Olisin mielelläni pitänyt humalat seinustakasveina, mutta nytkään ne eivät näytä kovin komeilta, kun kaikki lehdet ovat reikäistä ”pitsiä”. Istutan myös poistomyynnistä ostamani neljä kuusamaa, joiden paikka on takapihalla.
Mansikkamaan (aarin verran) poimin noin kolmen päivän välein. Piharäkättirastaspariskunta poikasineen ja serkkuineen osaa maistella punaisia marjoja jopa verkon "silmistä". Rastaat ovat vielä niin kesyjä, että ne lepuuttavat siipiään rauhassa oleillen penkkien välissä ja paskantavat verkon painokiville. Minua ärsyttää, mutta minkäs voin. Tosin mansikkamaalla on muitakin tuholaisia. Koska ”viljelemämme” mansikka on luomumansikkaa, kaikki mahdolliset vaivat ovat sateisena kesänä riesana: home (viimeksi mansikoita poimiessani sain yhden korin itselle ja yhden kaatopaikalle), etanat, sateen pehmentämät marjat, punkin vioittamat marjat, jne. Onneksi jäniksillä on metsissä niin paljon ruokaa, ettei niiden tarvitse tulla pihaan, säästyvätpä mansikan kasvustot. Jälleen kerran, mansikan ollessa raakilevaiheessa arvelimme, että tänä vuonna saamme hyvän mansikkasadon, mutta totuus on toisenlainen.
Seuraavaksi toivomme hyvää vadelmasatoa niistä 25 vadelmapensaasta, jotka meillä ovat. Mitenhän niille käy? Kasvinviljely ei aina onnistu toivotulla tavalla...
23.7.2008
Motskarireissu Norjaan (7)
Kotia kohti!
Nyt olisikin vain ajo kotiin ja sitten tämä kiertomatka olisi tehty. Makasiiniterminaalin luona pysähdyimme ja valokuvasimme toisemme. Tässä olemme!
Helsingin keskustan liikenne arkiaamupäivällä oli tavallista. Helsingissä ei ollut tarvetta nyt viipyä. Lähdimme eteläsatamasta tuttua reittiä kohti E4:sta ja ajelimme tankkaamaan Mäntsälän Shellille, sieltä Kuorttiin ja kotiin. Mäntsälässä havaitsimme turhan Tukholman terminaalista tarttuneen kiviaineskerroksen karisseen pyöriemme renkaista. Ihme kyllä sadepukuja emme tarvinneet koko matkalla.
Kotiin oli kiva tulla. Talo oli paikoillaan, nurmikoilla kukki valkoapilat ja kukkapenkit rehottivat. Sateet olivat piiskanneet ennen kaikkea pioneita. Niiden upeat kukat rötköttivät maassa.
Reissu oli onnistunut!
Matkareittimme oli mielenkiintoinen ja näkemistä riitti: pääkaupungit, Oslo (suosittelemme!) ja Tukholma, upeat ja mieleenpainuvat Norjan tiet ja maisemat (vaikka näimmekin vain pienen siivun, niin kyllä oli kaunista), meren antimet (tuoreena ruuaksi laitetut, se yksi mutkatie ja koko reissu! Motskarimme, Bemari ja Moto Guzzi, toimivat hyvin. Bensan hinta ei sitten ollutkaan ihan tolkuton, vaikka kalliinpaa kuin meillä Suomessa. Vahinkoja ei juuri sattunut. Vaatteita ja muuta oli sopivasti mukana. Kahdella moottoripyörällä oli kiva liikkua.
Jos aikaa olisi ollut enemmän, Norjassa olisi riittänyt näkemistä. Olisimme halunneet käydä Bergenissä ja Stavangerissa. Ensi reissulle hankimme kunnon Gps:n ja kypäräpuhelimet. Silloin ei aikaa ja vaivaa tarvitse panna esimerkiksi hotellin etsimiseen isossa kaupungissa. Norjan maanteillä oli vähemmän informaatiota kuin Ruotsissa tai täällä Suomessa on totuttu.
Harmittaa vain tämä asuinpaikkamme tästä vinkkelistä: Lähdepä minne vain, siirtyminen vie aikaa, joudut ajamaan päivän, kaksi tai kolme, että olisit uusilla seuduilla ja sama tullessasi takaisin… Viikon lomamatka on liian lyhyt, pitäisi ehtiä kauemmaksi "maailmaa katsomaan". Toisaalta hyvä näinkin... (savolaisittain)
Nyt olisikin vain ajo kotiin ja sitten tämä kiertomatka olisi tehty. Makasiiniterminaalin luona pysähdyimme ja valokuvasimme toisemme. Tässä olemme!
Helsingin keskustan liikenne arkiaamupäivällä oli tavallista. Helsingissä ei ollut tarvetta nyt viipyä. Lähdimme eteläsatamasta tuttua reittiä kohti E4:sta ja ajelimme tankkaamaan Mäntsälän Shellille, sieltä Kuorttiin ja kotiin. Mäntsälässä havaitsimme turhan Tukholman terminaalista tarttuneen kiviaineskerroksen karisseen pyöriemme renkaista. Ihme kyllä sadepukuja emme tarvinneet koko matkalla.
Kotiin oli kiva tulla. Talo oli paikoillaan, nurmikoilla kukki valkoapilat ja kukkapenkit rehottivat. Sateet olivat piiskanneet ennen kaikkea pioneita. Niiden upeat kukat rötköttivät maassa.
Reissu oli onnistunut!
Matkareittimme oli mielenkiintoinen ja näkemistä riitti: pääkaupungit, Oslo (suosittelemme!) ja Tukholma, upeat ja mieleenpainuvat Norjan tiet ja maisemat (vaikka näimmekin vain pienen siivun, niin kyllä oli kaunista), meren antimet (tuoreena ruuaksi laitetut, se yksi mutkatie ja koko reissu! Motskarimme, Bemari ja Moto Guzzi, toimivat hyvin. Bensan hinta ei sitten ollutkaan ihan tolkuton, vaikka kalliinpaa kuin meillä Suomessa. Vahinkoja ei juuri sattunut. Vaatteita ja muuta oli sopivasti mukana. Kahdella moottoripyörällä oli kiva liikkua.
Jos aikaa olisi ollut enemmän, Norjassa olisi riittänyt näkemistä. Olisimme halunneet käydä Bergenissä ja Stavangerissa. Ensi reissulle hankimme kunnon Gps:n ja kypäräpuhelimet. Silloin ei aikaa ja vaivaa tarvitse panna esimerkiksi hotellin etsimiseen isossa kaupungissa. Norjan maanteillä oli vähemmän informaatiota kuin Ruotsissa tai täällä Suomessa on totuttu.
Harmittaa vain tämä asuinpaikkamme tästä vinkkelistä: Lähdepä minne vain, siirtyminen vie aikaa, joudut ajamaan päivän, kaksi tai kolme, että olisit uusilla seuduilla ja sama tullessasi takaisin… Viikon lomamatka on liian lyhyt, pitäisi ehtiä kauemmaksi "maailmaa katsomaan". Toisaalta hyvä näinkin... (savolaisittain)
22.7.2008
Motskarireissu Norjaan (6)
Hyvästelimme Mariestadin keskustan ja ajoimme pienen matkaa Sjötorpin kylään katsomaan, millainen olisi Götan kanava. Sillä kohdalla vesiväylä oli kapea, jokimainen ja reunat oli kivetty varmaan sata vuotta sitten graniittikivillä. Suomesta mieleen tuli museokanavat. Lähitalot olivat sieviä ja hyvin hoidettuja. Ihmettelimme, kuinka (ja mistä) suuret purjelaivat ja moottorialukset olivat tulleet Vänerille. Kanavan varrella vierasvenesatamassa vasta heräiltiin. Jotkut söivät aamiaista laiturilla ja moikkasivat meille motoristeille, muuten kylä oli hiljainen.
Suunnistimme Tukholmaan pohjoista reittiä eli E 18, samaa, mitä ajoimme lähtiessämme. Ajattelimme, suunnistuksen hosteliimme Kungsholmenille olevan helpompaa pohjoista reittiä. Muistissamme olivat Tukholman eteläpuolella olevat pitkät tunnelit, joissa seikkailimme pari vuotta sitten motskareillamme. Silloinkin jouduimme etsimään St. Eriksplania ja hostelliamme. Olimme tyytyväisiä paikkaan, niinpä varasimme nytkin huoneen ja autotallipaikan sieltä.
Kungsholmenille oli E 18:lta kartalla helppo suunnistaa, mutta reissussa joka kerta, kun joku on helppoa, meille tulee ongelmia. Niinpä nytkin. Aikamme Kungsholmenilla pyörittyämme ja kyseltyämme Handverksgatan, St. Eriksgatan ja hostelli löytyivät. Hosteli, josta olimme varanneet huoneen, oli täynnä ja saimme ”kodin” ensimmäisestä kerroksesta. Vähän mietitytti, kuinka siellä saa nukuttua vilkkaasti liikennöidyn kadun varrella. Kyllä nukutti. Hostelin sijainti on erinomainen, se on kävelymatkan päässä vanhasta kaupungista. Lähdimme ”jo tavaksi tulleelle” iltalenkille turistien kansoittamalle ydinkeskustan kävelykadulle. Ruokailuun emme jaksaneet paneutua ja tilasimme turistiruokaa eli pihvin, lisukkeet ja kaljan (stark öl). Tarjoilijatyttö kysyi heti seuraavaksi, ”oletteko suomalaisia”. Huvitti.
Palatessamme kuljimme Tukholman kaupungintalon ohi ja mieheni muisti, ettemme viime kerralla Tukholmassa käydessämme ehtineet / päässeet kaupungintalon torniin. Kungsholmenin rannoilta löytyi mukavia laivabaareja, päädyimme erääseen aika tyyriin näköiseen, joista ostimme yömyssyt, Irish Coffee maistui ja oikeastaan juhlisti viimeistä iltaa. Istuskelimme hetken.
Aamulla aikainen herätys. Tulossa oli kaunis päivä. Sovimme vastaanoton kanssa, että voimme pitää moottoripyörämme autotallissa kello 14 saakka. Laukut veimme pyöriimme ja varusteet pakkasimme hostelin säilytyskaappeihin. Seuraavaksi lähdimme kaupungille. Ensimmäisenä kohteena oli kaupungintalon torni ja -museo. Kaupungintalon edessä oli jo monta turistibussia ja pihalla monia turistiryhmiä. Suuntasimme tornin hissille, maksoimme ja jonottamatta pääsimme ylös. (Kannatti tulla ripeästi kassalle, sillä heti meidän jäljessämme olikin jo yksi ryhmä.) Hissillä pääsi tasanteelle, jossa oli museo. Sieltä jatkoimme kiipeämistä monta monta kierrosta kapeaa punatiilistä käytävää pitkin ylös. Ylhäältä avautuvatkin hienot näkymät aurinkoiseen Tukholmaan. Kannatti tulla! Tornin näköalatasanteelle sopi ehkä parikymmentä ihmistä yhtä aikaa. Nyt meitä oli vain viisi tai kuusi. Lähtiessämme huomasimme turistien pitkät jonot odottamassa sisäänpääsyä torniin ja kyltin, jossa kerrottiin, että torniin voi samanaikaisesti tutustua vain 30 henkilöä kerrallaan. Kannatti pitää kiirettä!
Päivä oli kuuma. Vaeltelimme Gamla Stanissa ja kuninkaanlinnan alueella. Museoihin ei huvittanut mennä. Vasa-laivakin oli nähty. Kahvittelimme kuninkaanlinnan pihalla. Kulkiessamme rantaan päin huomasimme turistisataman ja vesibusseja. Ensimmäiseen emme sopineet, mutta seuraavaan kyllä. Vesibussi oli täpötäynnä. Se kuljetti matkailijoita niin eläintarhaan, tivoliin, Vasa-museoon, Vikingin satamaan, jne eli näimme monesta suunnasta kaupungin siluetin ja ”parhaiden ” turistikohteiden laiturit. Suosittelemme kierrosta, joka kesti tunnin.
Paluumatkalla söimme pikaruokaa eli hampurilaisen italialaisesta grillistä. Aika uskomatonta! Kuljimme hostelille ja valmistelimme lähtömme. Värtan (satama) löytyi helposti ja taas odottelun jälkeen saimme pyörämme ajettua laivaan. Pyörille osoitetut paikat olivat keulassa. Ei muuta kuin pyörien sitominen liinoilla ja hyttiä etsimään.
Satamassa taas sattui: Lähtöselvityksen luona oli laitettu öljysoraa aamupäivällä. Öljy lillui (oli kuuma päivä) pinnoitteen päällä ja tietenkin ajaessa tarttui renkaisiin ja kengän pohjiin. Kun sitten ajoimme laivaan, renkaiden pinnalla oli öljysora ja pienkivikerros. Mietin, menikö uusi takarenkaani pilalle, lähtisivätkö liiat romppeet renkaiden pinnoilta pois ja olisiko renkaat sateella ja lauttaan ajaessa liukkaat.
Hyttimme oli toisessa kerroksessa. Yöllä nukutti eikä naapurit häirinneet. Aamulla oli mukava saapua Helsinkiin.
Suunnistimme Tukholmaan pohjoista reittiä eli E 18, samaa, mitä ajoimme lähtiessämme. Ajattelimme, suunnistuksen hosteliimme Kungsholmenille olevan helpompaa pohjoista reittiä. Muistissamme olivat Tukholman eteläpuolella olevat pitkät tunnelit, joissa seikkailimme pari vuotta sitten motskareillamme. Silloinkin jouduimme etsimään St. Eriksplania ja hostelliamme. Olimme tyytyväisiä paikkaan, niinpä varasimme nytkin huoneen ja autotallipaikan sieltä.
Kungsholmenille oli E 18:lta kartalla helppo suunnistaa, mutta reissussa joka kerta, kun joku on helppoa, meille tulee ongelmia. Niinpä nytkin. Aikamme Kungsholmenilla pyörittyämme ja kyseltyämme Handverksgatan, St. Eriksgatan ja hostelli löytyivät. Hosteli, josta olimme varanneet huoneen, oli täynnä ja saimme ”kodin” ensimmäisestä kerroksesta. Vähän mietitytti, kuinka siellä saa nukuttua vilkkaasti liikennöidyn kadun varrella. Kyllä nukutti. Hostelin sijainti on erinomainen, se on kävelymatkan päässä vanhasta kaupungista. Lähdimme ”jo tavaksi tulleelle” iltalenkille turistien kansoittamalle ydinkeskustan kävelykadulle. Ruokailuun emme jaksaneet paneutua ja tilasimme turistiruokaa eli pihvin, lisukkeet ja kaljan (stark öl). Tarjoilijatyttö kysyi heti seuraavaksi, ”oletteko suomalaisia”. Huvitti.
Palatessamme kuljimme Tukholman kaupungintalon ohi ja mieheni muisti, ettemme viime kerralla Tukholmassa käydessämme ehtineet / päässeet kaupungintalon torniin. Kungsholmenin rannoilta löytyi mukavia laivabaareja, päädyimme erääseen aika tyyriin näköiseen, joista ostimme yömyssyt, Irish Coffee maistui ja oikeastaan juhlisti viimeistä iltaa. Istuskelimme hetken.
Aamulla aikainen herätys. Tulossa oli kaunis päivä. Sovimme vastaanoton kanssa, että voimme pitää moottoripyörämme autotallissa kello 14 saakka. Laukut veimme pyöriimme ja varusteet pakkasimme hostelin säilytyskaappeihin. Seuraavaksi lähdimme kaupungille. Ensimmäisenä kohteena oli kaupungintalon torni ja -museo. Kaupungintalon edessä oli jo monta turistibussia ja pihalla monia turistiryhmiä. Suuntasimme tornin hissille, maksoimme ja jonottamatta pääsimme ylös. (Kannatti tulla ripeästi kassalle, sillä heti meidän jäljessämme olikin jo yksi ryhmä.) Hissillä pääsi tasanteelle, jossa oli museo. Sieltä jatkoimme kiipeämistä monta monta kierrosta kapeaa punatiilistä käytävää pitkin ylös. Ylhäältä avautuvatkin hienot näkymät aurinkoiseen Tukholmaan. Kannatti tulla! Tornin näköalatasanteelle sopi ehkä parikymmentä ihmistä yhtä aikaa. Nyt meitä oli vain viisi tai kuusi. Lähtiessämme huomasimme turistien pitkät jonot odottamassa sisäänpääsyä torniin ja kyltin, jossa kerrottiin, että torniin voi samanaikaisesti tutustua vain 30 henkilöä kerrallaan. Kannatti pitää kiirettä!
Päivä oli kuuma. Vaeltelimme Gamla Stanissa ja kuninkaanlinnan alueella. Museoihin ei huvittanut mennä. Vasa-laivakin oli nähty. Kahvittelimme kuninkaanlinnan pihalla. Kulkiessamme rantaan päin huomasimme turistisataman ja vesibusseja. Ensimmäiseen emme sopineet, mutta seuraavaan kyllä. Vesibussi oli täpötäynnä. Se kuljetti matkailijoita niin eläintarhaan, tivoliin, Vasa-museoon, Vikingin satamaan, jne eli näimme monesta suunnasta kaupungin siluetin ja ”parhaiden ” turistikohteiden laiturit. Suosittelemme kierrosta, joka kesti tunnin.
Paluumatkalla söimme pikaruokaa eli hampurilaisen italialaisesta grillistä. Aika uskomatonta! Kuljimme hostelille ja valmistelimme lähtömme. Värtan (satama) löytyi helposti ja taas odottelun jälkeen saimme pyörämme ajettua laivaan. Pyörille osoitetut paikat olivat keulassa. Ei muuta kuin pyörien sitominen liinoilla ja hyttiä etsimään.
Satamassa taas sattui: Lähtöselvityksen luona oli laitettu öljysoraa aamupäivällä. Öljy lillui (oli kuuma päivä) pinnoitteen päällä ja tietenkin ajaessa tarttui renkaisiin ja kengän pohjiin. Kun sitten ajoimme laivaan, renkaiden pinnalla oli öljysora ja pienkivikerros. Mietin, menikö uusi takarenkaani pilalle, lähtisivätkö liiat romppeet renkaiden pinnoilta pois ja olisiko renkaat sateella ja lauttaan ajaessa liukkaat.
Hyttimme oli toisessa kerroksessa. Yöllä nukutti eikä naapurit häirinneet. Aamulla oli mukava saapua Helsinkiin.
21.7.2008
Motskarireissu Norjaan (5)
Moottoripyörien keulat käännetään kohti Suomea… paluumatkalle
Tiesimme tästä tulevan raskaan ajopäivän. Ensinnäkin päivämatka oli yli 500 kilometriä. Toiseksi keli eli sadetta vähän ja paljon, mutta koko päivän ajan.
Lähdimme Kristiansandista ja ajoimme E4:sta itään. Alkumatkasta tie oli mielenkiintoinen. Tie kulki kymmenkunnasta tunnelista ja sillasta. Päivällä liikennemäärät kasvoivat ja kaistoista tuli hyvin tukkoisia. Tietöitä oli vähän väliä. Kuvaavaa olikin, että kahdensadan kilometrin ajorupeamaan E 18 tiellä meni aikaa melkein neljä tuntia.
Olimme suunnitelleet piipahtavamme Larvikissa, eräässä rannikon pikkukaupungissa: liittymästä vain sisään, tie vei rannikolle ja sieltä opastuksella suunta kaupungin keskustaan, joka oli ihan uskomaton näin savolaisesta vinkkelistä. Satama meren rannalla oli tavallinen. Kaupungin keskusta oli rakennettu korkean mäen rinteille ja huipulle, joten kadut olivat kapeita ja jyrkkiä (ylös ja alas). Autot oli pysäköity vain kadun toiselle puolelle keula aina kunkin auton menosuuntaa. (Tällainen mielikuva minulle ainakin jäi…) Keskustan kadut nousivat jyrkkinä vuoren päälle. Siinä sitten ajeltiin ylös ja alas kahvipaikkaa etsimässä ja lopulta sattui tietenkin niin, että emme löytäneet mieleistämme ja jatkoimme matkaamme Sandefjordiin. Sieltä olisi päässyt lautalla Ruotsin Strömstadiin. Kävimme kyselemässä lauttaa. Ylitys olisi maksanut kahdelta moottoripyörältä kohtuullisesti, mutta samalla huomasimme, että seuraava lautta lähtisi 2,5 tunnin kuluttua ja lauttamatka kestäisi toiset 2,5 tuntia. Odottelu ei innostanut, joten päätimme jatkaa Horteniin, josta pääsisimme lautalla Mossiin. Nyt aikataulu osui nappiin, lautta lähtisi heti. Hinta moottoripyörältä oli noin 10 € (?), kaikki sujui nopsasti ja moottoripyörät pääsivät lauttaan (ja myös lautalta pois) ensimmäisenä.
Mossin satamassa ajoimme motskarit reippaasti ulos lautasta ja lähdimme matkaan. Meidän piti vähän pyöriä (innoissani luin huonosti tieopastuksia) liikenneympyröissä, joiden kautta piti ajaa päästäksemme E6:lle. Kävimme tuhlaamassa Norjan kruunut huoltoasemalle ja jatkoimme rajalle. Ylitys ajaen ja niinpä olimmekin Ruotsin puolella, missä tie leveni ja parani heti. Ajoimme hyvää vauhtia kohti Uddevallaa uutta moottoritietä. Onneksi vilkaisimme huolimattomasti karttaa ja ajoimme ensimmäisestä liittymästä, josta meidän piti kääntyä Trollhättaniin, ohi. Moottoritie kulki upeaa suurta siltaa pitkin. Vaikka satoi ja tuuli tosi kovaa, silta oli nähtävyys.
Matkamme jatkui E 44:sta eli Vänerin eteläpuolta Mariestadiin, jonne matkaa kertyi Uddevallasta noin 150 kilometriä. Hostelli löytyi helposti (olimme varanneet sen kotona netistä) ja yösijakin oli vielä tallella (onneksi), vaikka kello oli jo melkein seitsemän. Pyörät vain parkkiin kadun toiselle puolelle satamapuistoon, majoittumaan ja ruokapaikkaa etsimään.
Olemme usein Ruotsissa yöpyneet hosteleissa ja olleet tyytyväisiä valintoihimme, niin nytkin. Vanha kauniisti ylläpidetty rakennus ja pihapiiri keskellä kaupunkia, vaatimaton huone ja yhteiset saniteettitilat, aamiainen ja ystävällisiä ihmisiä, mitäpä muuta voi toivoa...pitzeriakin löytyi läheltä. Enää ei muuta kuin iltalenkki kävellen kaupungilla ja satamassa. Sitten nukkumaan...
Tiesimme tästä tulevan raskaan ajopäivän. Ensinnäkin päivämatka oli yli 500 kilometriä. Toiseksi keli eli sadetta vähän ja paljon, mutta koko päivän ajan.
Lähdimme Kristiansandista ja ajoimme E4:sta itään. Alkumatkasta tie oli mielenkiintoinen. Tie kulki kymmenkunnasta tunnelista ja sillasta. Päivällä liikennemäärät kasvoivat ja kaistoista tuli hyvin tukkoisia. Tietöitä oli vähän väliä. Kuvaavaa olikin, että kahdensadan kilometrin ajorupeamaan E 18 tiellä meni aikaa melkein neljä tuntia.
Olimme suunnitelleet piipahtavamme Larvikissa, eräässä rannikon pikkukaupungissa: liittymästä vain sisään, tie vei rannikolle ja sieltä opastuksella suunta kaupungin keskustaan, joka oli ihan uskomaton näin savolaisesta vinkkelistä. Satama meren rannalla oli tavallinen. Kaupungin keskusta oli rakennettu korkean mäen rinteille ja huipulle, joten kadut olivat kapeita ja jyrkkiä (ylös ja alas). Autot oli pysäköity vain kadun toiselle puolelle keula aina kunkin auton menosuuntaa. (Tällainen mielikuva minulle ainakin jäi…) Keskustan kadut nousivat jyrkkinä vuoren päälle. Siinä sitten ajeltiin ylös ja alas kahvipaikkaa etsimässä ja lopulta sattui tietenkin niin, että emme löytäneet mieleistämme ja jatkoimme matkaamme Sandefjordiin. Sieltä olisi päässyt lautalla Ruotsin Strömstadiin. Kävimme kyselemässä lauttaa. Ylitys olisi maksanut kahdelta moottoripyörältä kohtuullisesti, mutta samalla huomasimme, että seuraava lautta lähtisi 2,5 tunnin kuluttua ja lauttamatka kestäisi toiset 2,5 tuntia. Odottelu ei innostanut, joten päätimme jatkaa Horteniin, josta pääsisimme lautalla Mossiin. Nyt aikataulu osui nappiin, lautta lähtisi heti. Hinta moottoripyörältä oli noin 10 € (?), kaikki sujui nopsasti ja moottoripyörät pääsivät lauttaan (ja myös lautalta pois) ensimmäisenä.
Mossin satamassa ajoimme motskarit reippaasti ulos lautasta ja lähdimme matkaan. Meidän piti vähän pyöriä (innoissani luin huonosti tieopastuksia) liikenneympyröissä, joiden kautta piti ajaa päästäksemme E6:lle. Kävimme tuhlaamassa Norjan kruunut huoltoasemalle ja jatkoimme rajalle. Ylitys ajaen ja niinpä olimmekin Ruotsin puolella, missä tie leveni ja parani heti. Ajoimme hyvää vauhtia kohti Uddevallaa uutta moottoritietä. Onneksi vilkaisimme huolimattomasti karttaa ja ajoimme ensimmäisestä liittymästä, josta meidän piti kääntyä Trollhättaniin, ohi. Moottoritie kulki upeaa suurta siltaa pitkin. Vaikka satoi ja tuuli tosi kovaa, silta oli nähtävyys.
Matkamme jatkui E 44:sta eli Vänerin eteläpuolta Mariestadiin, jonne matkaa kertyi Uddevallasta noin 150 kilometriä. Hostelli löytyi helposti (olimme varanneet sen kotona netistä) ja yösijakin oli vielä tallella (onneksi), vaikka kello oli jo melkein seitsemän. Pyörät vain parkkiin kadun toiselle puolelle satamapuistoon, majoittumaan ja ruokapaikkaa etsimään.
Olemme usein Ruotsissa yöpyneet hosteleissa ja olleet tyytyväisiä valintoihimme, niin nytkin. Vanha kauniisti ylläpidetty rakennus ja pihapiiri keskellä kaupunkia, vaatimaton huone ja yhteiset saniteettitilat, aamiainen ja ystävällisiä ihmisiä, mitäpä muuta voi toivoa...pitzeriakin löytyi läheltä. Enää ei muuta kuin iltalenkki kävellen kaupungilla ja satamassa. Sitten nukkumaan...
20.7.2008
Motskarireissu Norjaan (4)
Kun suunnittelimme moottoripyörämatkaamme, lähteinä käytimme netistä löytyviä kirjoituksia, Kaupunkikirjat, Oslo ja Tukholma, ja paperisia ja Googlen karttoja. Toivottavasti tämä kertomus on vastavuoroisesti osaltaan auttamassa jonkun toisen matkasuunnittelua.
Osa 4
Heräsimme pilviseen päivään. Ikkunasta näkyvää puutonhuippuista vuorta ei kunnolla erottanut. Säätiedotus lupaili sadetta. Toisillemme lupailemamme aamu-uinti jäi, mutta onneksi kävimme edellisenä iltana vielä myöhään uimassa.
Vrådalista lähdimme jatkamaan matkaa Nisser-järven rantaa etelään. Tie seurasi osaksi järveä tai kulki lähellä laaksossa. Korkeuserot olivat pieniä, mutta kapeita mutkia tiessä kyllä oli. Matkan varrella oli metsäistä seutua, soita, muutama kylä, metsänhakkuu- , leirintä- ja karavaanarialueita. Metsät olivat havupuuvaltaisia. Vuoret eivät olleet kovin korkeita, koska niiden huipuillakin kasvoi puita. Maisemat olivat upeita. Sade alkoi pian lähtömme jälkeen. Pysähdyimme pukemaan sadehaalarit päällemme. Loppupäivän ajoimmekin sateessa.
Järven etelä päässä käännyimme E 41:ltä Evjeen (tie 405). Tie muuttui vielä kapeammaksi ja mielenkiintoisemmaksi. Korkeuseroja tuli enemmän. Välillä ajettiin ylöspäin ja sitten taas laskeuduttiin. Ohitimme ison metsäpaloalueen. Aluksi en ymmärtänyt, miksi metsä oli ruskeaa ja kitkerä haju tuli nenään. Itsekseni mietin, mikähän sienitauti on runnellut havupuita. Palo oli riehunut latvapalona. Tuntui kamalalta ja näytti pahalta. Jossakin oli maalaistaloja peltoineen ja karjaa laitumilla. Tuli vain mieleen, että ovatkohan norjalaisten lehmien jalat toiselta puolelta lyhyemmät kuin toiselta, koska niiden pitää kiivetä ”vuoristo laitumilla”, niitä näkyi niin jyrkillä rinteillä.
Evjestä ajoimme E9:ä pitkin rannikolle Kristiansandiin. Laaksoon laskeutuminen oli elämys. Maisemat muuttuivat rehevämmäksi ja talot vauraammaksi.
Kristiansand on muistaakseni viidenneksi suurin Norjan kaupunki. Meistä se muistutti monia näkemiämme pikkukaupunkeja. Etsimme hotellimme ja olisimme saaneet apuakin, jota sitten emme tarvinneetkaan, koska olimme hotellimme nurkalla, eräältä suomalaiselta paikkakuntalaiselta. Hotellin olimme varanneet netistä, kaiken piti olla selvää, mutta vastaanottovirkailija antoi meille tupakoitsijan huoneen. Pyysimme vaihtoa ja saimme yhden hengen huoneen tavallista leveämmällä sängyllä. Sinne tuotiin lisää pyyhkeitä ja vuodevaatteita. Harmitti, mutta eipä jaksettu enää vaihtaa. Illalla kuljeskelimme kaupungilla, söimme reissumme parhaan kalakeittoannoksen (mm. lohta, valkealihaista kalaa, katkarapuja, jotain muuta rapua, hummeria(?), porkkanaa, selleriä, maukas sakea liemi) paikallisessa rantaravintolassa ja tutustuimme paikalliseen linnoitukseen ja vuonon suuhun. Päätimme aloittaa aamulla ajamalla vuonon rantaa pohjoiseen ja vasta sitten lähteä paluumatkalle. Kaupungista lähtisimme itään vuonon yli isoa siltaa pitkin.
Jälkikäteen ajateltuna päivän ajomatka oli liiankin lyhyt. Jos olisimme ymmärtäneet, olisimme pidentäneet reittiä ja menneet Vrådalista Atlantin rannikolle, Haugesundiin ja Stavangeriin. Tällä kertaa meitä toisaalta sitoi Kristiansandin hotellivaraus, jota ei välttämättä olisi tarvittu lainkaan.
Osa 4
Heräsimme pilviseen päivään. Ikkunasta näkyvää puutonhuippuista vuorta ei kunnolla erottanut. Säätiedotus lupaili sadetta. Toisillemme lupailemamme aamu-uinti jäi, mutta onneksi kävimme edellisenä iltana vielä myöhään uimassa.
Vrådalista lähdimme jatkamaan matkaa Nisser-järven rantaa etelään. Tie seurasi osaksi järveä tai kulki lähellä laaksossa. Korkeuserot olivat pieniä, mutta kapeita mutkia tiessä kyllä oli. Matkan varrella oli metsäistä seutua, soita, muutama kylä, metsänhakkuu- , leirintä- ja karavaanarialueita. Metsät olivat havupuuvaltaisia. Vuoret eivät olleet kovin korkeita, koska niiden huipuillakin kasvoi puita. Maisemat olivat upeita. Sade alkoi pian lähtömme jälkeen. Pysähdyimme pukemaan sadehaalarit päällemme. Loppupäivän ajoimmekin sateessa.
Järven etelä päässä käännyimme E 41:ltä Evjeen (tie 405). Tie muuttui vielä kapeammaksi ja mielenkiintoisemmaksi. Korkeuseroja tuli enemmän. Välillä ajettiin ylöspäin ja sitten taas laskeuduttiin. Ohitimme ison metsäpaloalueen. Aluksi en ymmärtänyt, miksi metsä oli ruskeaa ja kitkerä haju tuli nenään. Itsekseni mietin, mikähän sienitauti on runnellut havupuita. Palo oli riehunut latvapalona. Tuntui kamalalta ja näytti pahalta. Jossakin oli maalaistaloja peltoineen ja karjaa laitumilla. Tuli vain mieleen, että ovatkohan norjalaisten lehmien jalat toiselta puolelta lyhyemmät kuin toiselta, koska niiden pitää kiivetä ”vuoristo laitumilla”, niitä näkyi niin jyrkillä rinteillä.
Evjestä ajoimme E9:ä pitkin rannikolle Kristiansandiin. Laaksoon laskeutuminen oli elämys. Maisemat muuttuivat rehevämmäksi ja talot vauraammaksi.
Kristiansand on muistaakseni viidenneksi suurin Norjan kaupunki. Meistä se muistutti monia näkemiämme pikkukaupunkeja. Etsimme hotellimme ja olisimme saaneet apuakin, jota sitten emme tarvinneetkaan, koska olimme hotellimme nurkalla, eräältä suomalaiselta paikkakuntalaiselta. Hotellin olimme varanneet netistä, kaiken piti olla selvää, mutta vastaanottovirkailija antoi meille tupakoitsijan huoneen. Pyysimme vaihtoa ja saimme yhden hengen huoneen tavallista leveämmällä sängyllä. Sinne tuotiin lisää pyyhkeitä ja vuodevaatteita. Harmitti, mutta eipä jaksettu enää vaihtaa. Illalla kuljeskelimme kaupungilla, söimme reissumme parhaan kalakeittoannoksen (mm. lohta, valkealihaista kalaa, katkarapuja, jotain muuta rapua, hummeria(?), porkkanaa, selleriä, maukas sakea liemi) paikallisessa rantaravintolassa ja tutustuimme paikalliseen linnoitukseen ja vuonon suuhun. Päätimme aloittaa aamulla ajamalla vuonon rantaa pohjoiseen ja vasta sitten lähteä paluumatkalle. Kaupungista lähtisimme itään vuonon yli isoa siltaa pitkin.
Jälkikäteen ajateltuna päivän ajomatka oli liiankin lyhyt. Jos olisimme ymmärtäneet, olisimme pidentäneet reittiä ja menneet Vrådalista Atlantin rannikolle, Haugesundiin ja Stavangeriin. Tällä kertaa meitä toisaalta sitoi Kristiansandin hotellivaraus, jota ei välttämättä olisi tarvittu lainkaan.
Motskarireissu Norjaan (3)
Osa 3
”Matkakertomukset on luotu jaettaviksi” luin eräästä blogista. Olen kirjoittajan kanssa samaa mieltä, sillä niistä saa hyviä vinkkejä omalle matkalle tai voi tehdä vain ”nojatuolimatkan”.
Meidän Norjan matka jatkui Oslosta E18 (kulkee pitkin rannikkoa) pitkin länteen Drammeniin, joka avautui kauniisti laaksoon. Kaupungissa emme käyneet, sillä tiet risteytyivät pitkässä tunnelissa ja me jatkoimme sisämaahan päin E 134 pitkin. Maisemiin tuli jyrkkyyttä. Välillä tie kulki kuohuvien koskien yli ja välillä seurasi joen viertä tai kipusi mäen / vuoren rinteelle. Tie oli paikka paikoin yllättävän kapea, mutta nopeusrajoitukset (50 km, 60 km tai 80 km) takasivat turvallisuuden. Kaahailijoita ei ollut, tien tukkona oli useammin asuntovaunuja. Maisemat olivat upeita. Pysäytimme pyörämme ja kävimme tutustumassa erääseen Norjan sauvakirkoista. Suomesta tuli mieleen Petäjäveden vanha puukirkko, vaikka kirkkojen rakennustyyli on täysin erilainen. Yhdistävänä tekijänä on ikä, rakennusmateriaali, puu ja toisaalta koruton kauneus.
Moottoripyörillä matka taittui hauskasti. Lähellä Nododdenia pysähdyimme järven rannalle kahvipaikkaan. Taas maisema oli huippuhieno! Mietimme reittiä. Päätimme jatkaa suoraan Seljordiin. Siellä tankkasimme ja ihmettelimme asuntovaunuturistien määrää. Esitteistä huomasimme, että lähistöllä alkoi jotkut festarit. Tarkoituksenamme oli ajaa E 41-tietä Nisser-järven rantamaisemiin. Edessäpäin olisi reittimme ainoa mutkatiepätkä, kun kiipeäisimme vuoren rinnettä ylös. Tiesimme, että reittiä kulkevat myös bussit, joten paikallisesti tie ei olisi mitenkään paha.
Ruokailimme Seljordissa ja lähdimme jatkamaan matkaa. Käännyttyämme E 41:lle, maisemat vaan komistuivat, tie kapeni ja vuorten rinteet kohosivat ylemmäksi ja jyrkkenivät. Vuorten rinteillä näkyi paikka paikoin lunta. Liikennettä oli runsaasti. Nousimme tietä, ajoimme kymmenkunta tiukkaa mutkaa (sik-sak). Miehelläni ei ollut mitään vaikeuksia, mutta minun piti opetella ajamaan käännökset ykkösellä tai korkeintaan kakkosella. Sanoisin ”rimaa hipoen ainakin kaksi ensimmäistä”, sillä pyörä ei saanut pysähtyä eikä kaatua. Ihme kyllä, selvisin ja pysähdyimme kuvaamaan puolivälissä näköalapaikalla. Ylämäki loppui ja laskeutuminen sujui helpommin.
Tulimme kylään nimeltä Vrådal. Alhaalla pysähdyimme ensimmäisen isomman hotellin pihaan ja lähdimme kyselemään yösijaa. Meillä oli onnea ja saimme huoneen aamiaisella. Huoneesta oli upea näköala järven yli. Päivä oli kuuma ja ranta lähellä, joten suuntasimme uimaan. Lähistöllä oli myös asuntovaunualue, jonka vaunuja tässä vaiheessa luulimme matkailijoiden omiksi, ja ajattelimme, että onpa vaunut pysäköity lähelle toisiaan. "Karavaanariparkki" näytti vähän slummilta. Tuollakin alueella vaunut saattoivat olla vuokrattavia eli ikään kuin vuokramökkejä. Eipä tullut kysyttyä. Samanlaisia alueita näimme myöhemmin enemmänkin. (Kaverimme, jotka olivat autoreissulla Norjassa, valistivat meitä asuntovaunualueiden luonteesta.) Nisser-järven vesi oli kirkasta. Ranta mainio. Uimme ja otimme aurinkoa. Löhöilimme ja olimme tyytyväisiä hotellivalintaamme.
”Matkakertomukset on luotu jaettaviksi” luin eräästä blogista. Olen kirjoittajan kanssa samaa mieltä, sillä niistä saa hyviä vinkkejä omalle matkalle tai voi tehdä vain ”nojatuolimatkan”.
Meidän Norjan matka jatkui Oslosta E18 (kulkee pitkin rannikkoa) pitkin länteen Drammeniin, joka avautui kauniisti laaksoon. Kaupungissa emme käyneet, sillä tiet risteytyivät pitkässä tunnelissa ja me jatkoimme sisämaahan päin E 134 pitkin. Maisemiin tuli jyrkkyyttä. Välillä tie kulki kuohuvien koskien yli ja välillä seurasi joen viertä tai kipusi mäen / vuoren rinteelle. Tie oli paikka paikoin yllättävän kapea, mutta nopeusrajoitukset (50 km, 60 km tai 80 km) takasivat turvallisuuden. Kaahailijoita ei ollut, tien tukkona oli useammin asuntovaunuja. Maisemat olivat upeita. Pysäytimme pyörämme ja kävimme tutustumassa erääseen Norjan sauvakirkoista. Suomesta tuli mieleen Petäjäveden vanha puukirkko, vaikka kirkkojen rakennustyyli on täysin erilainen. Yhdistävänä tekijänä on ikä, rakennusmateriaali, puu ja toisaalta koruton kauneus.
Moottoripyörillä matka taittui hauskasti. Lähellä Nododdenia pysähdyimme järven rannalle kahvipaikkaan. Taas maisema oli huippuhieno! Mietimme reittiä. Päätimme jatkaa suoraan Seljordiin. Siellä tankkasimme ja ihmettelimme asuntovaunuturistien määrää. Esitteistä huomasimme, että lähistöllä alkoi jotkut festarit. Tarkoituksenamme oli ajaa E 41-tietä Nisser-järven rantamaisemiin. Edessäpäin olisi reittimme ainoa mutkatiepätkä, kun kiipeäisimme vuoren rinnettä ylös. Tiesimme, että reittiä kulkevat myös bussit, joten paikallisesti tie ei olisi mitenkään paha.
Ruokailimme Seljordissa ja lähdimme jatkamaan matkaa. Käännyttyämme E 41:lle, maisemat vaan komistuivat, tie kapeni ja vuorten rinteet kohosivat ylemmäksi ja jyrkkenivät. Vuorten rinteillä näkyi paikka paikoin lunta. Liikennettä oli runsaasti. Nousimme tietä, ajoimme kymmenkunta tiukkaa mutkaa (sik-sak). Miehelläni ei ollut mitään vaikeuksia, mutta minun piti opetella ajamaan käännökset ykkösellä tai korkeintaan kakkosella. Sanoisin ”rimaa hipoen ainakin kaksi ensimmäistä”, sillä pyörä ei saanut pysähtyä eikä kaatua. Ihme kyllä, selvisin ja pysähdyimme kuvaamaan puolivälissä näköalapaikalla. Ylämäki loppui ja laskeutuminen sujui helpommin.
Tulimme kylään nimeltä Vrådal. Alhaalla pysähdyimme ensimmäisen isomman hotellin pihaan ja lähdimme kyselemään yösijaa. Meillä oli onnea ja saimme huoneen aamiaisella. Huoneesta oli upea näköala järven yli. Päivä oli kuuma ja ranta lähellä, joten suuntasimme uimaan. Lähistöllä oli myös asuntovaunualue, jonka vaunuja tässä vaiheessa luulimme matkailijoiden omiksi, ja ajattelimme, että onpa vaunut pysäköity lähelle toisiaan. "Karavaanariparkki" näytti vähän slummilta. Tuollakin alueella vaunut saattoivat olla vuokrattavia eli ikään kuin vuokramökkejä. Eipä tullut kysyttyä. Samanlaisia alueita näimme myöhemmin enemmänkin. (Kaverimme, jotka olivat autoreissulla Norjassa, valistivat meitä asuntovaunualueiden luonteesta.) Nisser-järven vesi oli kirkasta. Ranta mainio. Uimme ja otimme aurinkoa. Löhöilimme ja olimme tyytyväisiä hotellivalintaamme.
17.7.2008
Motskarimatka Norjaan (2)
Osa 2
Hotellin valinta oli onnistunut, huoneemme oli suuri, motskarivaatteet sopivat eteiseen ja vuoteissa nukutti hyvin. Huoneessa oli vakiovarusteina vedenkeitin ja murukahvia. Aamiainen oli monipuolinen. Olimme varannet hotellin netin kautta kesätarjouksena ja mielestämme huoneen hinta laatusuhde oli erinomainen.
Majoittumisen jälkeen illalla suuntasimme satamaa kohti. Vanha telakka-alue, Aker Brygge, oli muutettu ja uudelleen rakennettu viehättäväksi laiturialueeksi, kävelykaduiksi ja ravintoloiksi. (Matkaoppaassa sanottiin alueesta, että se on laaja viihde- ja ostoskeskus.) Laiturilla käveli ja istuskeli paljon ihmisiä nauttimassa upeasta kesäillasta. Ravintolat ja baarit, maissa ja aluksissa, olivat täysiä. Vesiliikennettä. Yhteysaluksia. Ruokapaikkoja. Baareja. Löysimme ruokapaikan laiturin kalaravintolasta, koska huomasimme, että paikalliset suunnistivat sinne ja ko. paikka oli täynnä. Ruokalistalla oli enimmäkseen meren herkkuja. Listalta valitsimme katkarapusalaatin, joka maistui erinomaiselta. Annokseen kuului runsaasti tuoreita katkarapuja, paria eri salaattia, sitruunaa, joku herneen makuinen tahna, salaatinkastike ja tuoretta leipää. Ruokajuomana oli olut.
Aikaisen aamiaisen jälkeen lähdimme kaupungille. Oli tulossa huippukaunis päivä! Aloitimme Slottsparkenista ja kuninkaanlinnasta, joka oli 1800-luvun alun uusklassismia. Puisto, joka ympäröi kuninkaanlinnaa, oli kaunis kaupungin vihreä keidas suurine puineen. Aikaisesta aamusta huolimatta, joka puolella nurmikoilla istuskeli ihmisiä aamiaisella tai vain loikoillen ja lepäillen. Linnan edustalla odotimme näkevämme kauniita kukkaistutuksia, mutta siellä olikin suuri hiekkainen ”paraatikenttä”. Jatkoimme Karl Johans gatea pitkin katsellen ja valokuvaten yliopiston, teattereiden ja hallinnon rakennuksia. Välillä istuskelimme aukioilla, joissa oli kauniita kukkaistutuksia, puita ja pensaita, suihkulähteitä ja patsaita. Kiinnitimme huomiota, että joka puolella Osloa on mielenkiintoisia, pääasiassa ”vanhanaikaisia” patsaita. Kaupunkikuvassa oli tosi miellyttävää patsaiden runsaus. Meistä tuntui, että niitä oli Oslossa enemmän kuin muissa Pohjolan pääkaupungeissa. Olimme niin aikaisin liikkeellä, että tavarataloja ja kauppoja vasta availtiin, joten tällä kertaa shoppilu ei kuulunut retkeemme.
Kumpikaan meistä ei halunnut mennä sisätiloihin eli museoihin, joten matkamme jatkui kaupunkikierroksella. Oslon tuomiokirkko oli ”paketissa” ja korjaukset kestäisivät vielä kauan. Sinne ei päässyt.
Rautatieaseman seutua korjattiin myös. Sieltä oli kävelyreitti siltoja pitkin Oslon uudelle oopperatalolle, jonne onneksi suuntasimme. Oopperatalo oli avattu vasta viime huhtikuussa. olin lukenut talosta keväällä Suomen sanomalehdistä, mutta rakennus piti ehdottomasti itse nähdä. Mieleeni jäi maininta, että "rakennus nousee ikään kuin merestä jäävuoren tapaan". Juuri näin oli. Rakennus oli vuonon rannalla, sen seiniä peitti valkea marmori (?) ja tummennettu lasi. Rakennuksen ympäristö oli siistimättä, se oli entistä ranta-aluetta ja satamaa, vähän niin kuin rojuista takapihaa. (Muutaman vuoden kuluttua kaikki varmaan näyttää tosi hienolta, kunhan kaikki korjaaminen ja rakentaminen on saatu valmiiksi.) Oopperatalon seinäpinnat ovat liuskoja, joilla ihmiset voivat liikkua, tosin pyöräily ja rullalautailu oli kielletty ja kävijöitä varoitettiin liukkaudasta. Osa turisteista katseli talon sisätiloja, heidät näki ikkunoista, enemmistö liikkui talon ulkopuolella ”seiniä pitkin” kulkien talon huipulle. Joka puolelta avautui upeat näköalat eri puolille Osloa. Käyntimme aikana sää oli erinomainen, jos olisi satanut, kokemuksemme olisi ollut vaisumpi.
Oopperatalolta jatkoimme rantaa pitkin (rakenteilla, tietöitä, laitakaupunkia…) kävellen Akershusin linnaan ja linnoitukseen. Tämä on, matkaoppaan mukaan, yksi Oslon päänähtävyyksistä. Kävelimme alueella ja istuskelimme linnoituksen muureilla. Ihailimme viehättävää aluetta ja rakennuksia. Taaskaan, museoiden sisätiloihin emme jaksaneet mennä.
Lounaan hoidimme Aker Brygge’n laiturilla. Ruuan olimme käyneet hakemassa paikallisesta ruokakaupasta. Samalla kiersimme alueen sisäosiin ja ihailimme uusien kerrostalojen välistä löytämäämme pikku aukiota. Aukio päällystetty katukivillä, sinne oli tehty vesielementti ja rappusmaiset portaat. Ihmisiä istui portailla ja lillutteli jalkojaan ”vesilätäkössä”. Jotkut istuivat ylempänä ja nauttivat auringosta. Vastakkaisella puolella oli samanlainen lepopaikka, jossa voi istuskella ja seurata elämää, ilman vesielementtiä, mutta varjossa. Aukiolta oli kapeat näköalat merelle ja lähikaduille.
Seuraavaksi suuntasimme kohti hotellia, koska se oli ”matkan varrella”. Pieni lepo oli paikallaan. Olimme tyytyväisiä yhden päivän kierrokseemme. Suunnittelimme vielä yhtä nähtävyyttä eli Vigelandsparkenia. Puistoon olisi päässyt raitsikalla tai metrolla kuninkaanlinnan puiston kulmalta, päätimme kuitenkin kävellä, koska puhelimen karttaohjelma näytti sinne vain parin kilometrin matkaa. Löysimme todellisen veistospuiston, jossa on yli 200 ihmishahmoista veistosta kauniissa puistossa. Hieno käyntikohde, jo sisäänkäynti puistoon oli vaikuttava, patsaiden määrä mykistävä. Puistossa käynti oli hauska kokemus.
Illaksi suuntasimme vielä Aker Bryggeen. Istuskelimme hetken ja lähdimme sitten nukkumaan.
Hotellin valinta oli onnistunut, huoneemme oli suuri, motskarivaatteet sopivat eteiseen ja vuoteissa nukutti hyvin. Huoneessa oli vakiovarusteina vedenkeitin ja murukahvia. Aamiainen oli monipuolinen. Olimme varannet hotellin netin kautta kesätarjouksena ja mielestämme huoneen hinta laatusuhde oli erinomainen.
Majoittumisen jälkeen illalla suuntasimme satamaa kohti. Vanha telakka-alue, Aker Brygge, oli muutettu ja uudelleen rakennettu viehättäväksi laiturialueeksi, kävelykaduiksi ja ravintoloiksi. (Matkaoppaassa sanottiin alueesta, että se on laaja viihde- ja ostoskeskus.) Laiturilla käveli ja istuskeli paljon ihmisiä nauttimassa upeasta kesäillasta. Ravintolat ja baarit, maissa ja aluksissa, olivat täysiä. Vesiliikennettä. Yhteysaluksia. Ruokapaikkoja. Baareja. Löysimme ruokapaikan laiturin kalaravintolasta, koska huomasimme, että paikalliset suunnistivat sinne ja ko. paikka oli täynnä. Ruokalistalla oli enimmäkseen meren herkkuja. Listalta valitsimme katkarapusalaatin, joka maistui erinomaiselta. Annokseen kuului runsaasti tuoreita katkarapuja, paria eri salaattia, sitruunaa, joku herneen makuinen tahna, salaatinkastike ja tuoretta leipää. Ruokajuomana oli olut.
Aikaisen aamiaisen jälkeen lähdimme kaupungille. Oli tulossa huippukaunis päivä! Aloitimme Slottsparkenista ja kuninkaanlinnasta, joka oli 1800-luvun alun uusklassismia. Puisto, joka ympäröi kuninkaanlinnaa, oli kaunis kaupungin vihreä keidas suurine puineen. Aikaisesta aamusta huolimatta, joka puolella nurmikoilla istuskeli ihmisiä aamiaisella tai vain loikoillen ja lepäillen. Linnan edustalla odotimme näkevämme kauniita kukkaistutuksia, mutta siellä olikin suuri hiekkainen ”paraatikenttä”. Jatkoimme Karl Johans gatea pitkin katsellen ja valokuvaten yliopiston, teattereiden ja hallinnon rakennuksia. Välillä istuskelimme aukioilla, joissa oli kauniita kukkaistutuksia, puita ja pensaita, suihkulähteitä ja patsaita. Kiinnitimme huomiota, että joka puolella Osloa on mielenkiintoisia, pääasiassa ”vanhanaikaisia” patsaita. Kaupunkikuvassa oli tosi miellyttävää patsaiden runsaus. Meistä tuntui, että niitä oli Oslossa enemmän kuin muissa Pohjolan pääkaupungeissa. Olimme niin aikaisin liikkeellä, että tavarataloja ja kauppoja vasta availtiin, joten tällä kertaa shoppilu ei kuulunut retkeemme.
Kumpikaan meistä ei halunnut mennä sisätiloihin eli museoihin, joten matkamme jatkui kaupunkikierroksella. Oslon tuomiokirkko oli ”paketissa” ja korjaukset kestäisivät vielä kauan. Sinne ei päässyt.
Rautatieaseman seutua korjattiin myös. Sieltä oli kävelyreitti siltoja pitkin Oslon uudelle oopperatalolle, jonne onneksi suuntasimme. Oopperatalo oli avattu vasta viime huhtikuussa. olin lukenut talosta keväällä Suomen sanomalehdistä, mutta rakennus piti ehdottomasti itse nähdä. Mieleeni jäi maininta, että "rakennus nousee ikään kuin merestä jäävuoren tapaan". Juuri näin oli. Rakennus oli vuonon rannalla, sen seiniä peitti valkea marmori (?) ja tummennettu lasi. Rakennuksen ympäristö oli siistimättä, se oli entistä ranta-aluetta ja satamaa, vähän niin kuin rojuista takapihaa. (Muutaman vuoden kuluttua kaikki varmaan näyttää tosi hienolta, kunhan kaikki korjaaminen ja rakentaminen on saatu valmiiksi.) Oopperatalon seinäpinnat ovat liuskoja, joilla ihmiset voivat liikkua, tosin pyöräily ja rullalautailu oli kielletty ja kävijöitä varoitettiin liukkaudasta. Osa turisteista katseli talon sisätiloja, heidät näki ikkunoista, enemmistö liikkui talon ulkopuolella ”seiniä pitkin” kulkien talon huipulle. Joka puolelta avautui upeat näköalat eri puolille Osloa. Käyntimme aikana sää oli erinomainen, jos olisi satanut, kokemuksemme olisi ollut vaisumpi.
Oopperatalolta jatkoimme rantaa pitkin (rakenteilla, tietöitä, laitakaupunkia…) kävellen Akershusin linnaan ja linnoitukseen. Tämä on, matkaoppaan mukaan, yksi Oslon päänähtävyyksistä. Kävelimme alueella ja istuskelimme linnoituksen muureilla. Ihailimme viehättävää aluetta ja rakennuksia. Taaskaan, museoiden sisätiloihin emme jaksaneet mennä.
Lounaan hoidimme Aker Brygge’n laiturilla. Ruuan olimme käyneet hakemassa paikallisesta ruokakaupasta. Samalla kiersimme alueen sisäosiin ja ihailimme uusien kerrostalojen välistä löytämäämme pikku aukiota. Aukio päällystetty katukivillä, sinne oli tehty vesielementti ja rappusmaiset portaat. Ihmisiä istui portailla ja lillutteli jalkojaan ”vesilätäkössä”. Jotkut istuivat ylempänä ja nauttivat auringosta. Vastakkaisella puolella oli samanlainen lepopaikka, jossa voi istuskella ja seurata elämää, ilman vesielementtiä, mutta varjossa. Aukiolta oli kapeat näköalat merelle ja lähikaduille.
Seuraavaksi suuntasimme kohti hotellia, koska se oli ”matkan varrella”. Pieni lepo oli paikallaan. Olimme tyytyväisiä yhden päivän kierrokseemme. Suunnittelimme vielä yhtä nähtävyyttä eli Vigelandsparkenia. Puistoon olisi päässyt raitsikalla tai metrolla kuninkaanlinnan puiston kulmalta, päätimme kuitenkin kävellä, koska puhelimen karttaohjelma näytti sinne vain parin kilometrin matkaa. Löysimme todellisen veistospuiston, jossa on yli 200 ihmishahmoista veistosta kauniissa puistossa. Hieno käyntikohde, jo sisäänkäynti puistoon oli vaikuttava, patsaiden määrä mykistävä. Puistossa käynti oli hauska kokemus.
Illaksi suuntasimme vielä Aker Bryggeen. Istuskelimme hetken ja lähdimme sitten nukkumaan.
15.7.2008
Motskarireissu Norjaan
Osa 1
Kotipiha näytti tosi komealta, kun pakkasimme moottoripyörämme ja lähdimme kesälomamatkalle aamulla kymmenen maissa. Sää oli aurinkoinen ja kaunis. Mustia pilviäkin näkyi, mutta eipä tiedetty, että niistä kehittyy kunnon ukkosmyräköitä. Pakkasimme uudet sadeasut helposti esille otettaviksi toisen pyörän takalaukkuun ajatuksella, josko kävisi niin hyvin, ettei niitä tarvittaisi ottaa esille lainkaan koko matkalla.
Mieheni pyörän taka- ja sivulaukut ja minun pyöräni ”säkki ja reppu” tulivat täyteen normaaleista reissuvaatteista, muusta tarpeellisesta, sanakirjasta ja kohdeoppaista. Miehelläni olivat kartat ja Google Maps'sta reittiohjeet tankkilaukussa, meillä ei ole navigaattoria, ainoastaan karttaohjelma puhelimessani. Vaatteiden mukaan ottaminen on aina hankalaa, kun ei tiedä, millaiset säät ovat. Varauduimme helteeseen, sateeseen ja kylmäänkin. Matkatavaratilaa oli riittävästi ja tiesimme, että mukaan lähti myös jotain turhaa.
Ensimmäinen kohteemme oli Turku. Jyväskylään saakka kaikki sujui hyvin, tankkasimme ja kahvitellessamme mietimme vielä reittivaihtoehtoja, mutta päädyimme tutulle reitille ja lähdimme kohti Tamperetta. Ajoimme säärintamaa vastaan ja jouduimme pukemaan päällemme sadeasut jo Jämsässä. Onneksi sadetta kesti vain 50 kilometrin verran. Tampereen eteläpuolella sää muuttui jälleen poutaiseksi.
Harmittelimme aikatauluamme, emme ehtineet poiketa missään ja niin maatalous- kuin lasimuseokin jäi tällä kertaa katsastamatta. Saavuimme sopivasti Turkuun ja osallistuimme Aurajoen rannalla motoristien keskiviikkokokoontumiseen. Panimme motskarimme parkkiin muiden pyörien rinnalle. Ihmettelimme moottoripyöräväen runsautta ja ihailimme upeita moottoripyöriä. Jatkoimme lauttasatamaan, jonotimme ja vihdoin viimein viimeisenä pääsimme laivaan. Onneksi meillä oli laivaan pyörien kiinnitystä varten omat liinat, sillä autokannelta ei niitä olisi löytynyt ja henkilökuntaa ei juuri näkynyt. Edes ”kumitoppareita”, jotka olisivat estäneet pyörien liikkumisen taaksepäin, ei löytynyt. Autokansi oli niin tikaten täyteen ahdettu, että jopa autokannelta poistuminen oli erittäin hankalaa, kun ei tahtonut mahtua liikkumaan mistään perävaunujen välistä minnekään ja matkustajille tarkoitettuihin käytäviin ei yksinkertaisesti sopinut (ei päässyt autojen välistä) menemään. Selvitimme reittiä ja löysimme lopulta tien henkilökunnan käytäviä pitkin ylös ulkokannelle, josta pääsi laivan sisätiloihin, ja hissien kautta ylös hyttiin.
Illalla pieni tutustumislenkki laivaan, sateisella kannella oleskelua ja ruokailu, jonka jälkeen hyttiin ja nukkumaan, koska laiva olisi aamulla aikaisin Tukholmassa. Meitä laivan viihdeohjelma ei innostanut, koska seuraavan päivänä oli pitkä ajomatka edessä.
Aamulla laivan kannelta Tukholman saaristo näyttäytyi upeimmillaan: kaunis sää, ihana aurinko, tyyni meri ja viehättävät huvilayhdyskunnat rannoilla. Oli pakko kuvata. Laivan aamiainen oli perushyvä. (Satsaamme reissuillamme aamiaiseen, sillä sen voimalla pärjää pitkälle yli puolenpäivän. Ruokailuajankohta on mukavampi siirtää myöhäiseen iltapäivään, jolloin olemme jo majoittuneet ja riisuneet ajovarusteet.) Aamiaisen jälkeen pakkasimme tavaramme pyöriimme ja odottelun jälkeen saimme luvan ajaa laivasta. Satamassa poliisit olivat vastassa ja puhalluttivat autoilijat. Tukholman satamassa kadut olivat remontissa. Opastus kaupungin halki valtateille E 18 ja E 20 oli helppo huomata ja matkanteko sujui nopeasti. Olimme päättäneet ajaa Osloon suorinta tietä eli E 18 pitkin. Kaupungin alueelta päästyämme maisemat muuttuivat aluksi suuriksi peltoaukeiksi, joilla viljeltiin viljakasveja, rypsiä tai jossakin jopa rehumaissia. Matkamme jatkuessa Vänerin pohjoispuolella maisemiin tuli enemmän Suomea muistuttavaa peltojen ja metsän vuorottelua. Karlskoga, Karlstad. Edelleen länteen ajaessamme pikkumäet kasvoivat suuriksi loivarinteisiksi havumetsien peittämiksi alueiksi. Asutusta näkyi harvakseltaan. Rajaseudulla ns. suomalaismetsien alueella mäet suurenivat ja jyrkkenivät. Lähellä Norjan rajaa pysähdyimme tauolle ja tankkasimme moottoripyörämme. Paikallisessa lähikaupassa ihmettelin asiakasta, joka osti huomattavan suuren ruokalastin, sitten huomasimme hänet norjalaiseksi, joka tuli Ruotsiin halvemman ruuan perässä. Rajakauppaa yksilötasolla.
Norjan ja Ruotsin rajan ylitys sujui ajamalla tullin ohi. Matka jatkui E 18 pitkin Oslo-vuonoon. Valtatien kaistojen määrä ja leveys vaihteli, liikennemäärä kasvoi, mutta ruuhkia ei ollut. Rajan molemmin puolin maisema oli jylhää, ajettiin ylämäkeä ja vuoroin alamäkeä, välillä mutkia, kapeita kohtia ja siltoja jokien yli. Tietöitä oli paljon. Moottoritie oli osaksi valmis osaksi rakenteilla. Matkalla oli yksi tietulli, josta moottoripyörät pääsivät ilman maksuja. Tie laskeutui Oslo-vuonon laaksoon. Parikymmentä kilometriä ennen Osloa pysähdyimme kahville ja kertasimme reittiä hotellillemme. Kaiken piti olla OK ja helppoa. (Hotellimme oli valittu osaksi liikenneyhteyksiensä mukaan.) Jatkoimme E 18 tietä. Ajoimme kaupunkialueella. Ihmiset olivat menossa rannoille ja tien vierustat olivat täynnä parkkeerattuja autoja. Lähenimme keskustaa. Liikennettä oli paljon. Tie E 18 kulkee osaksi tunnelissa Oslon edustalla. Tarkoituksenamme oli nousta tunnelista Ring 1:llä ja ajaa hotellille.
Kun on huono tuuri ja päätös pitää tehdä nopsasti liikennevirrassa, tein virheen ja läksin väärästä liittymästä Ring 1:lle. Seurauksella, että pysähdyimme ydinkeskustassa ruuhka-aikaan ja huomasimme olevamme eksyksissä. Onneksi oli kaupunkikartta, paikannus puhelimessa ja ystävällisiä ihmisiä. Puhelimen reittihaun mukaan hotelli oli lähellä, mutta karttaa katsottuamme päätimme ajaa toista pitempää tietä hotellille. Aikamme liki 30 asteen helteessä seikkailtuamme ja etsittyämme hotellikin löytyi. Näin jälkikäteen ajatellen, olisi ehkä pitänyt tarkemmin seurata reittihaun ohjeita. Olisimme vähemmällä vaivalla löytäneet etsimämme.
Hotelli osoittautui hyväksi. Moottoripyörät sai helposti ajettua sen autotalliin. Oslossa oli nyt (ja huomennakin olisi) hellettä 30 astetta. Harhailustamme oli se hyöty, että kaupungin keskusta hahmottui jotenkin ja suunnistaminen jalkaisin eri kohteisiin onnistui helposti.
Kotipiha näytti tosi komealta, kun pakkasimme moottoripyörämme ja lähdimme kesälomamatkalle aamulla kymmenen maissa. Sää oli aurinkoinen ja kaunis. Mustia pilviäkin näkyi, mutta eipä tiedetty, että niistä kehittyy kunnon ukkosmyräköitä. Pakkasimme uudet sadeasut helposti esille otettaviksi toisen pyörän takalaukkuun ajatuksella, josko kävisi niin hyvin, ettei niitä tarvittaisi ottaa esille lainkaan koko matkalla.
Mieheni pyörän taka- ja sivulaukut ja minun pyöräni ”säkki ja reppu” tulivat täyteen normaaleista reissuvaatteista, muusta tarpeellisesta, sanakirjasta ja kohdeoppaista. Miehelläni olivat kartat ja Google Maps'sta reittiohjeet tankkilaukussa, meillä ei ole navigaattoria, ainoastaan karttaohjelma puhelimessani. Vaatteiden mukaan ottaminen on aina hankalaa, kun ei tiedä, millaiset säät ovat. Varauduimme helteeseen, sateeseen ja kylmäänkin. Matkatavaratilaa oli riittävästi ja tiesimme, että mukaan lähti myös jotain turhaa.
Ensimmäinen kohteemme oli Turku. Jyväskylään saakka kaikki sujui hyvin, tankkasimme ja kahvitellessamme mietimme vielä reittivaihtoehtoja, mutta päädyimme tutulle reitille ja lähdimme kohti Tamperetta. Ajoimme säärintamaa vastaan ja jouduimme pukemaan päällemme sadeasut jo Jämsässä. Onneksi sadetta kesti vain 50 kilometrin verran. Tampereen eteläpuolella sää muuttui jälleen poutaiseksi.
Harmittelimme aikatauluamme, emme ehtineet poiketa missään ja niin maatalous- kuin lasimuseokin jäi tällä kertaa katsastamatta. Saavuimme sopivasti Turkuun ja osallistuimme Aurajoen rannalla motoristien keskiviikkokokoontumiseen. Panimme motskarimme parkkiin muiden pyörien rinnalle. Ihmettelimme moottoripyöräväen runsautta ja ihailimme upeita moottoripyöriä. Jatkoimme lauttasatamaan, jonotimme ja vihdoin viimein viimeisenä pääsimme laivaan. Onneksi meillä oli laivaan pyörien kiinnitystä varten omat liinat, sillä autokannelta ei niitä olisi löytynyt ja henkilökuntaa ei juuri näkynyt. Edes ”kumitoppareita”, jotka olisivat estäneet pyörien liikkumisen taaksepäin, ei löytynyt. Autokansi oli niin tikaten täyteen ahdettu, että jopa autokannelta poistuminen oli erittäin hankalaa, kun ei tahtonut mahtua liikkumaan mistään perävaunujen välistä minnekään ja matkustajille tarkoitettuihin käytäviin ei yksinkertaisesti sopinut (ei päässyt autojen välistä) menemään. Selvitimme reittiä ja löysimme lopulta tien henkilökunnan käytäviä pitkin ylös ulkokannelle, josta pääsi laivan sisätiloihin, ja hissien kautta ylös hyttiin.
Illalla pieni tutustumislenkki laivaan, sateisella kannella oleskelua ja ruokailu, jonka jälkeen hyttiin ja nukkumaan, koska laiva olisi aamulla aikaisin Tukholmassa. Meitä laivan viihdeohjelma ei innostanut, koska seuraavan päivänä oli pitkä ajomatka edessä.
Aamulla laivan kannelta Tukholman saaristo näyttäytyi upeimmillaan: kaunis sää, ihana aurinko, tyyni meri ja viehättävät huvilayhdyskunnat rannoilla. Oli pakko kuvata. Laivan aamiainen oli perushyvä. (Satsaamme reissuillamme aamiaiseen, sillä sen voimalla pärjää pitkälle yli puolenpäivän. Ruokailuajankohta on mukavampi siirtää myöhäiseen iltapäivään, jolloin olemme jo majoittuneet ja riisuneet ajovarusteet.) Aamiaisen jälkeen pakkasimme tavaramme pyöriimme ja odottelun jälkeen saimme luvan ajaa laivasta. Satamassa poliisit olivat vastassa ja puhalluttivat autoilijat. Tukholman satamassa kadut olivat remontissa. Opastus kaupungin halki valtateille E 18 ja E 20 oli helppo huomata ja matkanteko sujui nopeasti. Olimme päättäneet ajaa Osloon suorinta tietä eli E 18 pitkin. Kaupungin alueelta päästyämme maisemat muuttuivat aluksi suuriksi peltoaukeiksi, joilla viljeltiin viljakasveja, rypsiä tai jossakin jopa rehumaissia. Matkamme jatkuessa Vänerin pohjoispuolella maisemiin tuli enemmän Suomea muistuttavaa peltojen ja metsän vuorottelua. Karlskoga, Karlstad. Edelleen länteen ajaessamme pikkumäet kasvoivat suuriksi loivarinteisiksi havumetsien peittämiksi alueiksi. Asutusta näkyi harvakseltaan. Rajaseudulla ns. suomalaismetsien alueella mäet suurenivat ja jyrkkenivät. Lähellä Norjan rajaa pysähdyimme tauolle ja tankkasimme moottoripyörämme. Paikallisessa lähikaupassa ihmettelin asiakasta, joka osti huomattavan suuren ruokalastin, sitten huomasimme hänet norjalaiseksi, joka tuli Ruotsiin halvemman ruuan perässä. Rajakauppaa yksilötasolla.
Norjan ja Ruotsin rajan ylitys sujui ajamalla tullin ohi. Matka jatkui E 18 pitkin Oslo-vuonoon. Valtatien kaistojen määrä ja leveys vaihteli, liikennemäärä kasvoi, mutta ruuhkia ei ollut. Rajan molemmin puolin maisema oli jylhää, ajettiin ylämäkeä ja vuoroin alamäkeä, välillä mutkia, kapeita kohtia ja siltoja jokien yli. Tietöitä oli paljon. Moottoritie oli osaksi valmis osaksi rakenteilla. Matkalla oli yksi tietulli, josta moottoripyörät pääsivät ilman maksuja. Tie laskeutui Oslo-vuonon laaksoon. Parikymmentä kilometriä ennen Osloa pysähdyimme kahville ja kertasimme reittiä hotellillemme. Kaiken piti olla OK ja helppoa. (Hotellimme oli valittu osaksi liikenneyhteyksiensä mukaan.) Jatkoimme E 18 tietä. Ajoimme kaupunkialueella. Ihmiset olivat menossa rannoille ja tien vierustat olivat täynnä parkkeerattuja autoja. Lähenimme keskustaa. Liikennettä oli paljon. Tie E 18 kulkee osaksi tunnelissa Oslon edustalla. Tarkoituksenamme oli nousta tunnelista Ring 1:llä ja ajaa hotellille.
Kun on huono tuuri ja päätös pitää tehdä nopsasti liikennevirrassa, tein virheen ja läksin väärästä liittymästä Ring 1:lle. Seurauksella, että pysähdyimme ydinkeskustassa ruuhka-aikaan ja huomasimme olevamme eksyksissä. Onneksi oli kaupunkikartta, paikannus puhelimessa ja ystävällisiä ihmisiä. Puhelimen reittihaun mukaan hotelli oli lähellä, mutta karttaa katsottuamme päätimme ajaa toista pitempää tietä hotellille. Aikamme liki 30 asteen helteessä seikkailtuamme ja etsittyämme hotellikin löytyi. Näin jälkikäteen ajatellen, olisi ehkä pitänyt tarkemmin seurata reittihaun ohjeita. Olisimme vähemmällä vaivalla löytäneet etsimämme.
Hotelli osoittautui hyväksi. Moottoripyörät sai helposti ajettua sen autotalliin. Oslossa oli nyt (ja huomennakin olisi) hellettä 30 astetta. Harhailustamme oli se hyöty, että kaupungin keskusta hahmottui jotenkin ja suunnistaminen jalkaisin eri kohteisiin onnistui helposti.
1.7.2008
Luonto on kauneimmillaan
Täällä on vehreää ja kaikki keskikesän kukat kukkivat. Kyllä on kaunista. Toinen valokuva on rannasta ja toinen kukkapenkistäni. Vanha perenna, punainen päivänkakkara, kukkii huomiota herättävän komeasti. Se jotenkin huutaa värillään, että kukkiminen huomataan. Unikkoa puolestaan olen yrittänyt saada enemmän penkkiini, mutta se ei ole viihtynyt kovin hyvin.
30.6.2008
Erilaista elämää
Meillä on ollut lapsenlapsi hoidossa ensin pari päivää yksinään ja pari seuraavaa päivää äitinsä kanssa. Meillä on ollut kivaa ja erilaista kuin tavallisesti.
Lapsenlapsen noutokuvio järjestyi niin, että ajoin puolimatkaan ja lapsen vanhempi tuli samaan paikkaan, vaihdoimme turvaistuimen ja lapsenlapsen ja ajoin rattoisasti keskustellen matkaseuralaiseni kanssa kotiin. Matka sujui hienosti.
Leikit alkoivat heti lapsenlapsen saavuttua: Vanhat lelut ja muut "romppeet" löytyivät, junarata (ihana puulelu, johon käy saman sarjan vanhat kiskot ja junat) täytti tuvan lattian ja aikuisille riitti "pakollista" osallistumista apuihmisinä. Näinä päivinä sää oli sateista ja koleaa, joten ulkoilu sujui, kun päälle laitettiin riittävästi lämmintä ja sateenpitävää kampetta..."säänmukainen varustus". Lapsenlapsi puuhasi monta tuntia veden siirtohommia eli juoksutti vettä rattien ja muoviputken avulla sankosta toiseen ja sitten toisin päin. Ukki sai ulkotöihin ja mummo keittiöön toimeliaan apulaisen.
Kävimme lapsenlapsen kanssa metsäretkellä katsomassa mustikoita. Kun viime kesänä kävimme poimimassa mustikoita samasta lähimetsästä, meillä oli eväät ja mehua mukana, vaikka retkemme kesti reilut puoli tuntia. Tärkeintä oli onnellinen olo ja tunnelma, marjasaalis oli mukava lisä! Nuo retket olivat jääneet lapsenlapsen mieleen. Nyt hän olisi halunnut poimia marjoja ja oli pettynyt kuultuaan marjojen olevan vielä raakoja. Olipa suuri harmi, kun pihan mansikat ja vadelmat olivat myös raakoja. Häntä kiinnosti, miksi hänen pärevakkansa pohja oli nyt sininen, kun vakka muuten oli puhdas puunvärinen. Hän muisteli itse marjamatkaa. Retkellämme poimimme muutaman mustikan oksan maljakkoon. Laskimme raakileiden määrää. Huomasimme, että tänä vuonna meidän lähimetsään tulee ainakin jonkin verran mustikoita. Sovimme jo, että tulemme niitä taas yhdessä poimimaan.
Näinä päivinä, kun toinenkin lapsemme tuli käymään, en ole ehtinyt muuta, kuin hoitaa huushollia. Ihan vanhat ajat, kun olin ison perheen äiti-ihminen, ovat palautuneet mieleeni. Silloin oli kiirettä ja vilskettä. (Ihme, että kaikesta tuosta olemme mieheni kanssa selvinneet.)
Kesäreissun suunnittelu on tehty. Nyt olemme vain "viilailleet" joitakin reittiosuuksia. Netin karttaohjelmat ovat olet suurena apuna. Suunnitellulla reitillämme on muutama serpentiinitiepätkä. Kartalla teit näyttävät ihan "sekaiselta viivakimppusotkulta, siksakilta", millaisiahan ne ovat käytännössä ajaa. Matkaoppaasta löysin tiedon, että nopeusrajoituksia pitää noudattaa tai saa suuret sakot ja muita sanktioita. Netissä eräs Norjan kävijä arveli bensan maksavan siellä yli kaksi (2!) euroa litra! norjako öljyvaltio? Yksi majoitus on edelleen auki, koska emme osaa arvioida ylänköalueella matkanopeutta. Toivottavasti yösija löytyy.
Ulkoilutimme pyöriämme. Pieni lenkki lauantai-iltana ja eilen. Eilen oli kesän lämpimin hetki, kun istuimme ABC:n ulkopenkillä kahveilla. Olipa ihanaa!
Lapsenlapsen noutokuvio järjestyi niin, että ajoin puolimatkaan ja lapsen vanhempi tuli samaan paikkaan, vaihdoimme turvaistuimen ja lapsenlapsen ja ajoin rattoisasti keskustellen matkaseuralaiseni kanssa kotiin. Matka sujui hienosti.
Leikit alkoivat heti lapsenlapsen saavuttua: Vanhat lelut ja muut "romppeet" löytyivät, junarata (ihana puulelu, johon käy saman sarjan vanhat kiskot ja junat) täytti tuvan lattian ja aikuisille riitti "pakollista" osallistumista apuihmisinä. Näinä päivinä sää oli sateista ja koleaa, joten ulkoilu sujui, kun päälle laitettiin riittävästi lämmintä ja sateenpitävää kampetta..."säänmukainen varustus". Lapsenlapsi puuhasi monta tuntia veden siirtohommia eli juoksutti vettä rattien ja muoviputken avulla sankosta toiseen ja sitten toisin päin. Ukki sai ulkotöihin ja mummo keittiöön toimeliaan apulaisen.
Kävimme lapsenlapsen kanssa metsäretkellä katsomassa mustikoita. Kun viime kesänä kävimme poimimassa mustikoita samasta lähimetsästä, meillä oli eväät ja mehua mukana, vaikka retkemme kesti reilut puoli tuntia. Tärkeintä oli onnellinen olo ja tunnelma, marjasaalis oli mukava lisä! Nuo retket olivat jääneet lapsenlapsen mieleen. Nyt hän olisi halunnut poimia marjoja ja oli pettynyt kuultuaan marjojen olevan vielä raakoja. Olipa suuri harmi, kun pihan mansikat ja vadelmat olivat myös raakoja. Häntä kiinnosti, miksi hänen pärevakkansa pohja oli nyt sininen, kun vakka muuten oli puhdas puunvärinen. Hän muisteli itse marjamatkaa. Retkellämme poimimme muutaman mustikan oksan maljakkoon. Laskimme raakileiden määrää. Huomasimme, että tänä vuonna meidän lähimetsään tulee ainakin jonkin verran mustikoita. Sovimme jo, että tulemme niitä taas yhdessä poimimaan.
Näinä päivinä, kun toinenkin lapsemme tuli käymään, en ole ehtinyt muuta, kuin hoitaa huushollia. Ihan vanhat ajat, kun olin ison perheen äiti-ihminen, ovat palautuneet mieleeni. Silloin oli kiirettä ja vilskettä. (Ihme, että kaikesta tuosta olemme mieheni kanssa selvinneet.)
Kesäreissun suunnittelu on tehty. Nyt olemme vain "viilailleet" joitakin reittiosuuksia. Netin karttaohjelmat ovat olet suurena apuna. Suunnitellulla reitillämme on muutama serpentiinitiepätkä. Kartalla teit näyttävät ihan "sekaiselta viivakimppusotkulta, siksakilta", millaisiahan ne ovat käytännössä ajaa. Matkaoppaasta löysin tiedon, että nopeusrajoituksia pitää noudattaa tai saa suuret sakot ja muita sanktioita. Netissä eräs Norjan kävijä arveli bensan maksavan siellä yli kaksi (2!) euroa litra! norjako öljyvaltio? Yksi majoitus on edelleen auki, koska emme osaa arvioida ylänköalueella matkanopeutta. Toivottavasti yösija löytyy.
Ulkoilutimme pyöriämme. Pieni lenkki lauantai-iltana ja eilen. Eilen oli kesän lämpimin hetki, kun istuimme ABC:n ulkopenkillä kahveilla. Olipa ihanaa!
25.6.2008
Tiedostojen siirtoa
Tässä on nyt mennyt pari päivää opetellessa karttaohjelman asennusta ja käyttöä Nokialaiseen matkapuhelimeen. Tytär luopui älypuhelimestaan myyden sen minulle. Minun intresseinäni taas oli saada puhelin, jossa olisi navigaattori ja karttaohjelma reissuja ja paikannusta varten. Olemme tähän asti aina käyttäneet perinteistä maantiekarttaa tai kaupunkikarttoja, mutta haaveissamme on ollut motskariin liitettävä paikannusjärjestelmä, mutta niihin rahat eivät ole vielä riittänet. Reissulla on mielenkiintoista nähdä, kuinka puhelimen navigointi toimii ja onko systeemistä hyötyä.
Kuten aina, kun teen jotain IT-juttua, tulee ongelmia, joihin käyttöohjeesta ei vastausapua löydy. Ensin meni yksi ilta puhelimeen, valikoihin, tutustuessa ja huomatessa, että pitää hankkia muistikortti karttoja varten. Vieraiden termien ja sanojen, kuten EGPRS-yhteys, toimintatilat, määrä oli mittava. Huomasin myöskin, että puhelimen kamera on aika "perus", puhelin on radioton ja mukana on vain monoääntä varten korvanappi. Puhelimeen voi ladata musiikkia ja varmaan myös vaikkapa vanhoja radio-ohjelmia, tämän kokeilen, kunhan ehdin. Tiedonsiirtokaapelin liittäminen PC:n onnistui helposti. Nokian PC Suite välitysohjelma toimi hyvin ja sain siirrettyä Skandinavian ja Eestin kartat puhelimeen. Tosin aikaa meni tiedonsiirrossa, koska puhelimen päässä siirtokapasiteetti oli vain jotain 300...
Seuraavaksi piti hankkia GPS ja muodostaa Bluetooth-yhteys puhelimen ja gepsin välillä. Se hoitui ensimmäisen kerran kaupassa. Kotona yhteysyritykset takkuilivat, kun en ymmärtänyt, että riittää, kunhan vain avaan karttatiedoston ja katson, että GPS-laite on ikkunan luona ja saa signaalin sateliitista. Kokeiluissa meni aikaa, olisi pitänyt heti soittaa liikkeeseen ja kysyä neuvoa. Mutta lopputuloksena, vielä useiden epäonnistuneiden kokeilujen jälkeen, karttaohjelma puheen avulla kertoi matkan A:sta B:hen.
Olin ylpeä itsestäni, kun sain kartan toimimaan.
Täytyy kyllä sanoa, että puhelimen karttaohjelman käyttö on vaivalloisempaa kuin netissä Google Mapsin käyttö. Nyt opettelen ja lataan reitit jo valmiiksi puhelimeen, että matkoilla ei tarvitse juurikaan käyttää nettiä paikannuksessa. Toivottavasti näin säästän puhelinkuluja.
Kuten aina, kun teen jotain IT-juttua, tulee ongelmia, joihin käyttöohjeesta ei vastausapua löydy. Ensin meni yksi ilta puhelimeen, valikoihin, tutustuessa ja huomatessa, että pitää hankkia muistikortti karttoja varten. Vieraiden termien ja sanojen, kuten EGPRS-yhteys, toimintatilat, määrä oli mittava. Huomasin myöskin, että puhelimen kamera on aika "perus", puhelin on radioton ja mukana on vain monoääntä varten korvanappi. Puhelimeen voi ladata musiikkia ja varmaan myös vaikkapa vanhoja radio-ohjelmia, tämän kokeilen, kunhan ehdin. Tiedonsiirtokaapelin liittäminen PC:n onnistui helposti. Nokian PC Suite välitysohjelma toimi hyvin ja sain siirrettyä Skandinavian ja Eestin kartat puhelimeen. Tosin aikaa meni tiedonsiirrossa, koska puhelimen päässä siirtokapasiteetti oli vain jotain 300...
Seuraavaksi piti hankkia GPS ja muodostaa Bluetooth-yhteys puhelimen ja gepsin välillä. Se hoitui ensimmäisen kerran kaupassa. Kotona yhteysyritykset takkuilivat, kun en ymmärtänyt, että riittää, kunhan vain avaan karttatiedoston ja katson, että GPS-laite on ikkunan luona ja saa signaalin sateliitista. Kokeiluissa meni aikaa, olisi pitänyt heti soittaa liikkeeseen ja kysyä neuvoa. Mutta lopputuloksena, vielä useiden epäonnistuneiden kokeilujen jälkeen, karttaohjelma puheen avulla kertoi matkan A:sta B:hen.
Olin ylpeä itsestäni, kun sain kartan toimimaan.
Täytyy kyllä sanoa, että puhelimen karttaohjelman käyttö on vaivalloisempaa kuin netissä Google Mapsin käyttö. Nyt opettelen ja lataan reitit jo valmiiksi puhelimeen, että matkoilla ei tarvitse juurikaan käyttää nettiä paikannuksessa. Toivottavasti näin säästän puhelinkuluja.
23.6.2008
Juhannus 2008 osa 2
Suunnitelmiemme mukaan ajelimme moottoripyörillä Savonlinnaan. Perinteisesti menimme Oravin kautta. Tie Varkaudesta Kangaslammille on päällystetty, välttävän kuntoinen pikkutie, mutta Kangaslammilta Oraviin tie on suorastaan kehno. Kupruja ja töyssyjä heti Kangaslammilta lähdettäessä vaikka kuinka paljon. Olimme ajaneet reitin vuosi sitten, mutta kumpikaan meistä ei muistanut, että tie olisi ollut noin huonokuntoinen. Ihmisille, jotka asuvat tien varrella ja käyttävät tietä päivittäin, toivoisi parempia yhteyksiä maailmalle.
Oravin venesatama on loistava taukopaikka myös meille motoristeille. Satamaa voisi sanoa veneiden parkkipaikaksi. Nytkin juhannusliikenne vesillä näytti vilkkaalta ja aluksia oli laiturissa useita. Mietimme veneilykauden pituutta ja vertasimme sitä ”motskarikauteen”. Moottoripyörillä taitaisi voida ajella hieman pitempään … vai voisiko? Oli mielenkiintoista seurata läheisestä kanoottien vuokrauspisteestä porukan lähtemistä vesille. Heidän lähtiessä ei satanut, oli suhteellisen tyyntä, mutta ilma oli yllättävän viileää eli aika mainio retkiajankohta, mutta vaatetus piti olla riittävä. Menivätkö kanoottiretkeläiset katselemaan norppia? Heidän tapansa liikkua vesillä tuo lintujen ja muiden vesieläinten elämän katseltavaksi ikään kuin tarjottimelle. Eläimet eivät häiriinny ja ihmiset saavat luontoelämyksiä. Upeaa!
Jatkoimme matkaa eväät syötyämme koti Savonlinnaa. Oli kiva ajella kauniissa maisemissa. Näkyi ihania lehtomaisia koivikoita ja runsasta suomalaista perinnemaisemaa. Viljapellot olivat komeassa kunnossa. Ajoimme suoraan Punkaharjulle ja Vanhalle harjutielle, perinteisesti pysähdyimme kioskilla ja tarkensimme reittisuunnitelmia. Päätimme käydä Valtionhotellissa katsomassa lounaslistaa. Kuinka ollakaan, ajoin pyöäni niin, etten omin voimin päässyt peruuttamalla lähtemään, apu oli tarpeen, mutta kyllä harmitti. Pyöräni on minulle pikkuisen korkea, varsinkin nyt renkaan vaihdon jälkeen. Yleensä hallitsen sen, mutta voimani eivät riitä lykkimään pyörän massaa (180 kg) ylämäkeen. Kun vielä en ymmärtänyt kaartaa peruuttaessani, jotta olisi ollut helpompi lähteä, olin lopputuloksena vetoavun varassa. Kiitos taas miehelleni!
Yövyimme Vuorilinnassa. Huoneemme on ollut sama jo muutamana vuonna. Mennessämme jo mietimme, mahtaisiko aiemmista vuosista tuttu varis olla vartio- tai nukkumisoksallaan. (Vaihdoimme variksen takia ensiksi saadun huoneemmekin entiseen.) Niin vain kävi, että varis oli paikoillaan. Kylläpä tilanne huvitti! Tarkemmin katseltuamme, pohdimme, olisiko varis sama kuin ennen vai nuorempi yksilö. Päädyimme nuorempaan. Aamulla herättyämme, varis oli paikoillaan. Se seurasi ympäristöään, vaakkui ja puhdisti nokkaansa oksaan. Ei aikaakaan, kun se sai seuraa. Viereiselle oksalle lennähti toinen varis. Mieheni kanssa hymyilimme meidän ”naapurivaristen elämän seuranta”-projektiamme. Mielenkiintoista nähdä, ovatko varikset ensi kerrallakin paikoillaan väijypuussaan.
illalla katselimme Linnasaaren kokkoa, ihmisiä Hospitsin terassilla ja kävimme yömyssyillä Seurahuoneen yläbaarissa. Tällä kertaa illasta ei tullut pitkä, vaan suuntasimme ajoissa nukkumaan.
Hyvän aamiaisen jälkeen pakkasimme pyörät ja lähdimme uudelleen Punkaharjulle. Kävimme Retretissä katsomassa Ellen Thesleffin maalauksia ja Leonardo da Vincin koneita ja Lustossa hevosista ja metsänkorjuusta kertovaa näyttelyä. Molemmat olivat erinomaisia käyntikohteita. Paluumatkalla mietimme lähteäkö Savonlinnan satamasta Juvan kautta suoraan kotiin vai tehdäkö lenkki… Sadepilvet olivat kastelleet jo meidät ajomatkalla Punkaharjulta. Synkkiä ukkospilviä näytti olevan joka puolella. Lähdimme kuitenkin kohti Puumalaa, todellista matkatietä pitkin. Harjoittelin reipasta vauhtia ajamista ja omalla kaistalla pysymistä. Tällaisiako vai vielä pahempia tiet ovat Norjassa? Kiva oli ajaa joka suuntaan mutkittelevaa tietä.
Puumalan rannassa oli elämää. Sinne oli rakennettu uusi ravintola ja karaoke soi iltapäivän ratoksi. Välillä ukkoskuuro ajoi terassiväen sisälle, mutta karaokelaulajat jatkoivat lipan alta. Aikamme katseltuamme sataman menoa suuntasimme pyörämme kohti Mikkeliä, josta matka jatkui Juvalle. ihmettelimme tieliikenteen vähyyttä. Motskari-ihmisiä ja autoilijoita oli vähän liikkeellä. Olisiko syynä ollut kylmä (alle 15 astetta) sää vai ensimmäinen juhannuspäivä, joka oli lauantai, ja kaikki olivat vielä juhannuksen vietossa.
Kotona olimme illalla kuuden maissa. Ajomatkaa kahtena päivänä yhteensä oli kertynyt, yllättävää kyllä, melkein 600 kilometriä.
19.6.2008
Juhannus 2008
Istutimme kaksi tammen tainta, jotka toin Helsingistä leikkipuiston hiekkalaatikon viereltä, takapihallemme. Otin luonnon taimet "talteen" hiekkalapiolla hiekkasankoon, samalla kun olin lapsenlapsemme ja äitini kanssa leikkipuistossa. Selitin itselleni, että ei haittaa, koska joku olisi pian kitkenyt tai repinyt ne pois ja viereisen istutuskaistaleen puskien alla oli satoja taimia, jotka nekään tuskin saavat kasvaa suuriksi tammiksi, joten taimikaappauksesta ei tullut minkäänlaista vahinkoa. Nimesimme taimet lapsenlapsemme mukaan T:n tammiksi. Toivottavasti kasvavat ajan kanssa komeiksi puiksi. Vaikka asumme kaukana 1. kasvuvyöhykkeeltä, kasvaa pihassamme nytkin yksi kunnon ja toinen puskamainen tammi. Joten toivoa on...
Vielä leikkipuistossa käynnistä: Oli mukava nähdä pikkupoikien (2-3-vuotiaita) kiinnostus poljettavaan leikkitraktoriin. Kun T ajoi traktorillaan, sai hän helposti seuraa. Jotkut lapsista kysyivät, saavatko he ajaa ja tietenkin he saivat luvan. Huomioni kiintyi tilanteeseen, kun T vastasi pikkukavereille, että "voit ajaa traktorillani, ole hyvä", kohteliaasti. Oli hauskan näköistä touhua, kun yksi, jolla jalat eivät ylettyneet polkimille, istui ja toinen, joka ei uskaltanut vielä mennä ajamaan, työnsi traktoria eteenpäin. Äidit ohjasivat ja opastivat ja saivat kaikki sujumaan ilman riitoja. Suuri hiekkalaatikko oli myös huippupaikka kaikille lapsille. Pikkuisia muovikupposia oli hauska piilottaa ja pyytää sitten muita etsimään. Hiekkakakut syntyivät samalla tavalla kuin aina ennenkin ja yhtä hauskaa ne oli T:stä rikkoa. Meille mummoille lasten pihaelämän seuraaminen oli ihan juhlaa.
Juhannuksen motskarireissu on suunniteltu. Nykyisin netistä löytyy erinomaista tietoa eri paikkakuntien säästä. Seuraamme sadealueiden liikkeitä ja ennakoimme, missä päin Itä-Suomessa on vähiten sateista eli mihin suuntaan kannattaisi lähteä ajelemaan. Tänä juhannuksena ajamme Savonlinnan ja Punkaharjun seuduilla. Siellä näyttäisi olevan parhaat säät. Voisimme käydä höyrylaivaristeilyllä ja Lustossa. Retretissäkin olisi kiinnostava näyttely, mutta kaikkea ei yhdellä kertaa kerkiä näkemään.
Meillä molemmilla on pyörissämme uudet takarenkaat. Vaihdatimme ne eilen. Nyt alku kilometreillä pitää ajaa varovasti, koska rengas voi olla liukas jarrutettaessa. Kunhan renkaan uusi pinta on "karheutunut", matkanteko palautuu tavalliseksi.
Takarenkaan vaihto Moto G:hen oli vaikeampi tehtävä kuin mieheni pyörän renkaan vaihto. Huomasimme, ettei Moto G:n takarengasta vaihdeta noin vain matkalla tienpäällä, vaan siihen tarvitaan paikka ja osaamista. Reissussa, jos rengashaaveri sattuisi, pitää etsiä korjaamo, joka hoitaa homman. Moto G:ssä ei ole ns. keskiseisontatukea, mikä sekin hankaloittaa, koska takapyörää ei saa nostettua ilmaan. Takarenkaan irrotuskin oli vaativa urakka ammattimiehiltäkin (he tosin tekivät työn ensimmäistä kertaa Moto G merkkiseen pyörään). Voisi sanoa, ettei italialainen moottoripyöräsuunnittelu ole etsinyt käyttäjäystävällisiä ratkaisuja renkaanvaihtoon. Tällä kertaa Moto G:n takarenkaan vaihto onnistui hyvin, kiitokset vain ammattimiehille, sillä kotimatkalla tunsin ajaessa, ettei rengas täryytä eikä muitakaan ongelmia ilmennyt.
Nyt pitää lähteä Juhannusta valmistelemaan eli panna kotityöt ja pihatyöt käyntiin. Ensin on vuorossa veneen laitto vesille ja kauppareissu.
Juhannusta kaikille!
Vielä leikkipuistossa käynnistä: Oli mukava nähdä pikkupoikien (2-3-vuotiaita) kiinnostus poljettavaan leikkitraktoriin. Kun T ajoi traktorillaan, sai hän helposti seuraa. Jotkut lapsista kysyivät, saavatko he ajaa ja tietenkin he saivat luvan. Huomioni kiintyi tilanteeseen, kun T vastasi pikkukavereille, että "voit ajaa traktorillani, ole hyvä", kohteliaasti. Oli hauskan näköistä touhua, kun yksi, jolla jalat eivät ylettyneet polkimille, istui ja toinen, joka ei uskaltanut vielä mennä ajamaan, työnsi traktoria eteenpäin. Äidit ohjasivat ja opastivat ja saivat kaikki sujumaan ilman riitoja. Suuri hiekkalaatikko oli myös huippupaikka kaikille lapsille. Pikkuisia muovikupposia oli hauska piilottaa ja pyytää sitten muita etsimään. Hiekkakakut syntyivät samalla tavalla kuin aina ennenkin ja yhtä hauskaa ne oli T:stä rikkoa. Meille mummoille lasten pihaelämän seuraaminen oli ihan juhlaa.
Juhannuksen motskarireissu on suunniteltu. Nykyisin netistä löytyy erinomaista tietoa eri paikkakuntien säästä. Seuraamme sadealueiden liikkeitä ja ennakoimme, missä päin Itä-Suomessa on vähiten sateista eli mihin suuntaan kannattaisi lähteä ajelemaan. Tänä juhannuksena ajamme Savonlinnan ja Punkaharjun seuduilla. Siellä näyttäisi olevan parhaat säät. Voisimme käydä höyrylaivaristeilyllä ja Lustossa. Retretissäkin olisi kiinnostava näyttely, mutta kaikkea ei yhdellä kertaa kerkiä näkemään.
Meillä molemmilla on pyörissämme uudet takarenkaat. Vaihdatimme ne eilen. Nyt alku kilometreillä pitää ajaa varovasti, koska rengas voi olla liukas jarrutettaessa. Kunhan renkaan uusi pinta on "karheutunut", matkanteko palautuu tavalliseksi.
Takarenkaan vaihto Moto G:hen oli vaikeampi tehtävä kuin mieheni pyörän renkaan vaihto. Huomasimme, ettei Moto G:n takarengasta vaihdeta noin vain matkalla tienpäällä, vaan siihen tarvitaan paikka ja osaamista. Reissussa, jos rengashaaveri sattuisi, pitää etsiä korjaamo, joka hoitaa homman. Moto G:ssä ei ole ns. keskiseisontatukea, mikä sekin hankaloittaa, koska takapyörää ei saa nostettua ilmaan. Takarenkaan irrotuskin oli vaativa urakka ammattimiehiltäkin (he tosin tekivät työn ensimmäistä kertaa Moto G merkkiseen pyörään). Voisi sanoa, ettei italialainen moottoripyöräsuunnittelu ole etsinyt käyttäjäystävällisiä ratkaisuja renkaanvaihtoon. Tällä kertaa Moto G:n takarenkaan vaihto onnistui hyvin, kiitokset vain ammattimiehille, sillä kotimatkalla tunsin ajaessa, ettei rengas täryytä eikä muitakaan ongelmia ilmennyt.
Nyt pitää lähteä Juhannusta valmistelemaan eli panna kotityöt ja pihatyöt käyntiin. Ensin on vuorossa veneen laitto vesille ja kauppareissu.
Juhannusta kaikille!
13.6.2008
Vihdoinkin lämpimämpää
Ihana aamu! Tytär käymässä, aurinko edes näyttäytyi ja viikonloppu tulossa.
Tytär tuli käymään pitkästä aikaa. Hän haluaa (hyvä juttu) aina leipoa, kun on kotona. Niin nytkin. Eilen valmistui ihana juusto-porkkanakakku (Hesarin resepti) ja raparperitorttu. Nyt vaan huomasimme, että kaikki leipomisessa tarvittavat aineet täytyi hankkia, mitään ei ollut kaapeissa valmiina, toisin kuin aikana, jolloin kotona oli vielä iso perhe. Kauppareissujen lukumäärä järkytti ja huvitti, aina kun tytär aikoi tehdä jotain, aineita ei ollut, aina jotain puuttui.
Puutarhan työt odottavat. Kunnostin ruusupenkin jo aiemmin. Nyt vuorossa olisivat isot kukkapenkit. Harmittelen kylmiä säitä ja sitä, kun en ole ehtinyt niitä vielä hoitaa. Koiranputki näyttää voivan niissä parhaiten, se varmaan voikukkien kanssa täyttää maailman tulevaisuudessa. Jälleen kerran Siperian unikot ovat talven aikana tyystin kadonneet. Alppiruusut kukkivat komeasti. Omenapuut samoin, isot puut kokonaan valkeiden kukkien peitossa. Olisipa ollut kaunista ja lämmintä, kukkakärpästen ja mehiläisten armeijoiden hoitaa pölytykset ja olisi voinut toivoa satoisaa syksyä. Voi olla, ettei syksyllä ole meidän puissa omenoita, kun on näin kylmää. Toiveita on myöskin, että pihlajanmarjakoit löytävät pihlajat, etteivät tarvitse isäntäpuukseen omenapuita. Morsiusangervo ja "en muista nimeä, mutta valkokukkainen sekin" -angervo kukkivat. Sireeni aloittelee kukkimista. Saa nähdä, ehtiikö juhannusruusu kukkimaan juhannukseksi?
Aion istuttaa vasta nyt maahan kehäkukan taimet, jotka kasvatin verannolla. Monena vuonna olen kasvattanut myös krasseja, mutta nyt en muistanut kylvää niitä ajoissa, joten kivikasa jää näkymään. Aiemmin pihassamme on ollut kauniit kesäiset kukkaistutukset saviruukuissa. Nyt en ole vielä miettinyt niitä yhtään, katsotaan nyt, teenkö niitä laisinkaan. Nurmikko on kylmästä piittaamatta kasvanut vauhdilla.
Norjan reissun suunnittelu jatkuu: On mielenkiintoista katsella karttoja ja pohtia Etelä- ja Kaakkois-Norjan teitä. Miten ajaminen sujuu? Millaisilla teillä kannattaa liikkua? Missä yövytään? Mitä varusteita on otettava mukaan? Sataako paljon? Pärjännemme perinteisillä kartoilla, kun otamme netistä ajo-ohjeet isompiin paikkoihin, kuten Osloon.
Netistä saa paljon apua ja vastauksia pohdintoihin, mutta silti matka jännittää.
9.6.2008
Tulipa taas ajettua yksi motskarireissu!
Lähdimme ajelemaan perjantaina Helsinkiin. Sää oli kaunis ja ilma lämmin eli meille ihanne olosuhteet. Kotoa lähtiessä mietimme pukeutumista, tarvitsemmeko pitkähihaista puseroa t-paitojen lisäksi core tex-asujen alle. Päätimme pärjätä lyhythihaisilla ja ajotakilla ensimmäisen kerran tänä kesänä.
Ajaminen sujui vauhdikkaasti. Ajoaika ja kaksi tankkauspysähdystä ja olimme sopivasti Helsingin ruuhkassa. Länsisataman lauttaliikenteestä purkautui parahiksi normaaliin iltapäiväruuhkaan väkeä. Jonot Michelininkadulla seisoivat. Näin maalaisesta tuntui kummalta, kun toisen puolen ajokaistaa kolisivat raitsikat ja toisella puolella oli bussien jatkuva jono. Välillä ajoimme itsekin ratikkakiskojen välissä. Siinä vaan odoteltiin pääsyä risteyksestä ohi ja majoituspaikkamme löytymistä. Moto G sopeutui hyvin kaupunkiliikenteeseen, mieheni tuumasi, että ”kyllä italialaisetkin joutuvat ajamaan ruuhkissa, kyllähän he pyörän osaavat tehdä”. Kun olemme reissanneet motskareilla (tai autolla) vieraissa kaupungeissa, on ollut helppo liikkua, jos vähääkin olemme pystyneet hahmottamaan ilmansuuntia ja kaupungin karttaa. Helsinki on vuosien saatossa tullut tutuksi ja suunnistaminen onnistui nytkin ilman navigaattoria.
Majoittuminen. Motskarien ajaminen autotalliin, joka on talon alla -3 kerroksessa, ajoliuskaa pitkin, on jännittävä lisä. Nytkin puomeista vain ensimmäinen aukeni normaalisti ja toisen (olisi pitänyt olla siihenkin oma parkkilippu) jouduimme ohittamaan oikealta sivusta. (Motskari sopi, auto ei olisi sopinut.) Tällä kertaa turvallinen yöpaikka motskareille löytyi autotallin sivustolta ilmaiseksi.
Seuraavaksi kamppeet vaihtoon ja kaupungille ”immeisiä kahtomaan”. Oli perjantai-ilta ja väkeä oli liikkeellä paljon. Hauskan lisän Helsingin katukuvaan toivat sambakarnevaalit. Espan lavalla esiteltiin karnevaalikulkuetta, sambakouluja, upeita pukuja ja sambattiin. Piipahdimme tavarataloissa ja muutamassa mukavassa kesäkuppilassa. Tälläkin kertaa ilta päättyi Tornin yläbaariin yömyssyille.
Ajaessa huomasin, kuinka voikukkien siemenet olivat jo valmistumassa. Tienpielet olivat valkoisenaan siemenpalloja. Toisin kuin meillä, täällä pellot ja pientareet ovat kauniin keltaisia, kukkiminen juuri parhaillaan käynnissä. Meidän pihan hevoskastanjan kukat ovat vasta nupussa, mutta Espan puistossa hevoskastanjat kukkivat tosi komeasti. Voi vain todeta, että Suomi on pitkä maa.
Lauantain ohjelmassa meillä oli Ateneum ja Pekka Halosen näyttely. Olimme jonottamassa ennen yhtätoista ja kiersimme kaikessa rauhassa suuren näyttelyn. Samalla, kun ihastelimme Halosen teoksia , ihmettelimme sata vuotta sitten eläneiden suomalaisten taiteilijoiden suomalaisuutta ja eurooppalaisuutta. Halonen oli maalannut ja elänyt niin Lapinlahdella, Tuusulassa, Kinahmissa, Kolilla, Karjalassa kuin Roomassa ja Pariisissa. Uskomaton tie hänelläkin oli kulkea Lapinlahdelta merkittäväsi suomalaiseksi taiteilijaksi.
Loppupäivä oli istuskelua suurkirkon portailla, kävelyä ja laiskottelua. Mielenkiintoista oli katsella Sambakulkueen järjestäytymistä, muuta Senaatintorin ohjelmaa sekä itse kulkuetta. Hauskaa, elämäniloista musiikkia, kaikenikäisiä sambaajia, upeita pukuja, meluisia rytmiryhmiä, ... Jälleen sambakoulut olivat tehneet uskomattoman paljon työtä ja saaneet tanssioppilaansa ylittämään varmaan odotuksetkin. Uuttakin oli kulkueessa: Afrikkalais-suomalaiset rumpuryhmäläiset pärisyttivät iloisen mukaansatempaavasti.
Toinen suunniteltu kohteemme Mustion linna Karjaalla jäi vielä käymättä, koska linnaan pääsee tutustumaan vain arkipäivisin ja nyt emme ehtineet. Sinne menemme toivottavasti myöhemmin tänä kesänä.
Sunnuntaiaamulla söimme aikaisin aamiaisen, pakkasimme ja lähdimme ajelemaan kotia kohti. Koska perjantaina ajoimme suorinta tietä Helsinkiin, nyt valitsimme toisen reitin. Ajoimme Lahteen, lähdimme Vääksyyn ja sieltä Jämsään. Mukava taukopaikka löytyi Vääksyn kanavalta. Vääksystä Jämsään oli aika yksitoikkoisen metsäinen tie, reitille ei sattunut järviä, vaan kaunista maalaismaisemaa ja metsää. Onneksemme tie oli vasta pinnoitettu ja ajaminen sujui. Nyt matkanteko oli siinäkin mielessä mukavaa, että holtittomia ohittelijoita ei liikkunut. Liikennettä oli, mutta kaikki ajelivat rauhallisesti. Ennen kotia pidimme vielä kunnon tankkaus- ja ruokailutauon Jyväskylässä. Loppumatka sujui ja illalla pysäytimme motskarimme kotipihassa.
Iltalukemistona olivat karttakirjat ja –puheena uudet reissusuunnitelmat!
Ajaminen sujui vauhdikkaasti. Ajoaika ja kaksi tankkauspysähdystä ja olimme sopivasti Helsingin ruuhkassa. Länsisataman lauttaliikenteestä purkautui parahiksi normaaliin iltapäiväruuhkaan väkeä. Jonot Michelininkadulla seisoivat. Näin maalaisesta tuntui kummalta, kun toisen puolen ajokaistaa kolisivat raitsikat ja toisella puolella oli bussien jatkuva jono. Välillä ajoimme itsekin ratikkakiskojen välissä. Siinä vaan odoteltiin pääsyä risteyksestä ohi ja majoituspaikkamme löytymistä. Moto G sopeutui hyvin kaupunkiliikenteeseen, mieheni tuumasi, että ”kyllä italialaisetkin joutuvat ajamaan ruuhkissa, kyllähän he pyörän osaavat tehdä”. Kun olemme reissanneet motskareilla (tai autolla) vieraissa kaupungeissa, on ollut helppo liikkua, jos vähääkin olemme pystyneet hahmottamaan ilmansuuntia ja kaupungin karttaa. Helsinki on vuosien saatossa tullut tutuksi ja suunnistaminen onnistui nytkin ilman navigaattoria.
Majoittuminen. Motskarien ajaminen autotalliin, joka on talon alla -3 kerroksessa, ajoliuskaa pitkin, on jännittävä lisä. Nytkin puomeista vain ensimmäinen aukeni normaalisti ja toisen (olisi pitänyt olla siihenkin oma parkkilippu) jouduimme ohittamaan oikealta sivusta. (Motskari sopi, auto ei olisi sopinut.) Tällä kertaa turvallinen yöpaikka motskareille löytyi autotallin sivustolta ilmaiseksi.
Seuraavaksi kamppeet vaihtoon ja kaupungille ”immeisiä kahtomaan”. Oli perjantai-ilta ja väkeä oli liikkeellä paljon. Hauskan lisän Helsingin katukuvaan toivat sambakarnevaalit. Espan lavalla esiteltiin karnevaalikulkuetta, sambakouluja, upeita pukuja ja sambattiin. Piipahdimme tavarataloissa ja muutamassa mukavassa kesäkuppilassa. Tälläkin kertaa ilta päättyi Tornin yläbaariin yömyssyille.
Ajaessa huomasin, kuinka voikukkien siemenet olivat jo valmistumassa. Tienpielet olivat valkoisenaan siemenpalloja. Toisin kuin meillä, täällä pellot ja pientareet ovat kauniin keltaisia, kukkiminen juuri parhaillaan käynnissä. Meidän pihan hevoskastanjan kukat ovat vasta nupussa, mutta Espan puistossa hevoskastanjat kukkivat tosi komeasti. Voi vain todeta, että Suomi on pitkä maa.
Lauantain ohjelmassa meillä oli Ateneum ja Pekka Halosen näyttely. Olimme jonottamassa ennen yhtätoista ja kiersimme kaikessa rauhassa suuren näyttelyn. Samalla, kun ihastelimme Halosen teoksia , ihmettelimme sata vuotta sitten eläneiden suomalaisten taiteilijoiden suomalaisuutta ja eurooppalaisuutta. Halonen oli maalannut ja elänyt niin Lapinlahdella, Tuusulassa, Kinahmissa, Kolilla, Karjalassa kuin Roomassa ja Pariisissa. Uskomaton tie hänelläkin oli kulkea Lapinlahdelta merkittäväsi suomalaiseksi taiteilijaksi.
Loppupäivä oli istuskelua suurkirkon portailla, kävelyä ja laiskottelua. Mielenkiintoista oli katsella Sambakulkueen järjestäytymistä, muuta Senaatintorin ohjelmaa sekä itse kulkuetta. Hauskaa, elämäniloista musiikkia, kaikenikäisiä sambaajia, upeita pukuja, meluisia rytmiryhmiä, ... Jälleen sambakoulut olivat tehneet uskomattoman paljon työtä ja saaneet tanssioppilaansa ylittämään varmaan odotuksetkin. Uuttakin oli kulkueessa: Afrikkalais-suomalaiset rumpuryhmäläiset pärisyttivät iloisen mukaansatempaavasti.
Toinen suunniteltu kohteemme Mustion linna Karjaalla jäi vielä käymättä, koska linnaan pääsee tutustumaan vain arkipäivisin ja nyt emme ehtineet. Sinne menemme toivottavasti myöhemmin tänä kesänä.
Sunnuntaiaamulla söimme aikaisin aamiaisen, pakkasimme ja lähdimme ajelemaan kotia kohti. Koska perjantaina ajoimme suorinta tietä Helsinkiin, nyt valitsimme toisen reitin. Ajoimme Lahteen, lähdimme Vääksyyn ja sieltä Jämsään. Mukava taukopaikka löytyi Vääksyn kanavalta. Vääksystä Jämsään oli aika yksitoikkoisen metsäinen tie, reitille ei sattunut järviä, vaan kaunista maalaismaisemaa ja metsää. Onneksemme tie oli vasta pinnoitettu ja ajaminen sujui. Nyt matkanteko oli siinäkin mielessä mukavaa, että holtittomia ohittelijoita ei liikkunut. Liikennettä oli, mutta kaikki ajelivat rauhallisesti. Ennen kotia pidimme vielä kunnon tankkaus- ja ruokailutauon Jyväskylässä. Loppumatka sujui ja illalla pysäytimme motskarimme kotipihassa.
Iltalukemistona olivat karttakirjat ja –puheena uudet reissusuunnitelmat!
6.6.2008
Kukkapenkkejä
Ihanat kesäpäivät ja -illat! Uskomatonta! Säätiedotuksessa kerrottiin, että tällaisia lämpimiä päiviä kesäkuun alussa on vain joka viides vuosi keskimäärin. Onneksi tulossa on kaunis viikonloppu. Ensi viikolla voisi jo sataakin, sillä sopivasti sadetta olisi toivottavaa peltojen ja kasvimaidenkin kannalta.
Olemme maanteillä liikkuessamme ihailleet komeita vihreitä peltoja. Eilen taisimme nähdä yhden parhaista, se olikin kylvetty vapun maissa ja laiho oli kasvanut tasaisen kauniisti, läheinen järvi oli tasannut lämpötiloja ja pakkasen vikuutuksia ei näkynyt kasvustossa. Maanviljelijä oli päässyt kylvötöihin pellolleen aikaisin keväällä.
Äsken ajoi naapurimme kylvämään omia peltojaan. Maanviljelijöillä vaihteluväli kylvöajankohdissa näyttää olevan reilu kuukausi. Toisaalta sadon määrässä ei välttämättä ole eroja, siementen itäminen ja viljan kasvu on nyt nopeaa, koska maa on lämmintä. Näillä seuduilla kuivuuskaan ei ole ollut riesana, niin kuin näyttää olevan Lounais- ja Etelä-Suomessa telkkarin uutisoinnista päätellen. Kaikenkaikkiaan kasvukausi on parhaimmillaan.
Aloitin puutarhatyöt kitkemällä ruusupenkin. Istuin samalla äitienpäiväruusut, jotka olivat hyvässä kasvussa. Niiden lajike on kukkapenkissäni uusi, mutta juurakot olivat tosi tukevia. Juuriston vähäisyyttä ihmettelen. Aiemmissa ruusuerissä on juurten pituus ollut ihan eri luokkaa. Näyttää aivan siltä, että ruusupenkin valtaavat sarviorvokit, joiden siemeniä muurahaiset ovat hajakylväneet onnistuneesti joka paikkaan. En olisi raskinut kitkeä kauniisti kukkivia orvokkeja pois, mutta pakko oli osa karsia.
Suunnitelmissani on käydä läpi tänään etupihan iso kukkapenkki, jossa on "suunnittelematon kuviointi" vähän kaikenlaisia perennoita. Lisänä näyttää olevan koiranputkea ja muita rikkaruohoja. Tällä hetkellä kukkapenkin kaunistuksena kukkii kullero. Sormustinkukka näyttää lähteneen valloittamaan penkin reunakiveystä ja läheisten kurttulehtiruusujen aluetta. Malva kasvaa siroteltuna monessa kohdassa. Päivänliljat pitää hajottaa ja istuttaa uudelleen. Reunakukkana on Akan lerppahuuli, joka on ihanan vaatimaton, sinikukkainen, helposti leviävä ja kuivuutta kestävä. Siis hyvä kasvi.
Olemme maanteillä liikkuessamme ihailleet komeita vihreitä peltoja. Eilen taisimme nähdä yhden parhaista, se olikin kylvetty vapun maissa ja laiho oli kasvanut tasaisen kauniisti, läheinen järvi oli tasannut lämpötiloja ja pakkasen vikuutuksia ei näkynyt kasvustossa. Maanviljelijä oli päässyt kylvötöihin pellolleen aikaisin keväällä.
Äsken ajoi naapurimme kylvämään omia peltojaan. Maanviljelijöillä vaihteluväli kylvöajankohdissa näyttää olevan reilu kuukausi. Toisaalta sadon määrässä ei välttämättä ole eroja, siementen itäminen ja viljan kasvu on nyt nopeaa, koska maa on lämmintä. Näillä seuduilla kuivuuskaan ei ole ollut riesana, niin kuin näyttää olevan Lounais- ja Etelä-Suomessa telkkarin uutisoinnista päätellen. Kaikenkaikkiaan kasvukausi on parhaimmillaan.
Aloitin puutarhatyöt kitkemällä ruusupenkin. Istuin samalla äitienpäiväruusut, jotka olivat hyvässä kasvussa. Niiden lajike on kukkapenkissäni uusi, mutta juurakot olivat tosi tukevia. Juuriston vähäisyyttä ihmettelen. Aiemmissa ruusuerissä on juurten pituus ollut ihan eri luokkaa. Näyttää aivan siltä, että ruusupenkin valtaavat sarviorvokit, joiden siemeniä muurahaiset ovat hajakylväneet onnistuneesti joka paikkaan. En olisi raskinut kitkeä kauniisti kukkivia orvokkeja pois, mutta pakko oli osa karsia.
Suunnitelmissani on käydä läpi tänään etupihan iso kukkapenkki, jossa on "suunnittelematon kuviointi" vähän kaikenlaisia perennoita. Lisänä näyttää olevan koiranputkea ja muita rikkaruohoja. Tällä hetkellä kukkapenkin kaunistuksena kukkii kullero. Sormustinkukka näyttää lähteneen valloittamaan penkin reunakiveystä ja läheisten kurttulehtiruusujen aluetta. Malva kasvaa siroteltuna monessa kohdassa. Päivänliljat pitää hajottaa ja istuttaa uudelleen. Reunakukkana on Akan lerppahuuli, joka on ihanan vaatimaton, sinikukkainen, helposti leviävä ja kuivuutta kestävä. Siis hyvä kasvi.
3.6.2008
Vaihteeksi koiramummona
Loma on alkamassa. Työssä viimeiset tehtävät tulevat hoidetuksi tällä viikolla.
Oikeastaan sain jo sunnuntaina ”erilaista haukuntaa” elämäämme, kun meille tulivat kolme koiraa hoitoon. Voitteko kuvitella, että joku perhe on ottanut kolme (!) koiraa kotiinsa. Koirat ovat samaa rotua ja kooltaan keskikokoisia. Vanhin koirapojista on seitsemän ja seuraava kaksi vuotias ja nuorin 12 viikkoinen. Onneksi kaverit eivät ole mitään räksyttäjiä, vaan paimenkoiria, jotka pitävät huolta meidän ihmisten sijainnista, liikkumisista ja talon ohi kulkevasta liikenteestä. Jos joku tulee tai kulkee ohi, ilmoitus siitä tapahtuu välittömästi kolmen koiran hurjalla ryntäyksellä äänen aiheuttajaa kohti ja haukulla. Haukkuminen on ilmoitus, että jotain on tapahtumassa.
Minun on helppoa pitää koirahoitolaa muutamana päivänä, mutta joillakin nuo (kyllä ihanat) koirapojat ovat jatkuvasti. Voi sitä vaivaa, karvoja ja likaa, jota ne kantavat sisään ja sitoutumista hoitajan tehtävään. Tässä tapauksessa ilo on ehdottomasti koirien isäntäväellä, heidän on pidettävä (ja niin he pitävätkin) koiristaan hyvää huolta ja kasvatettava laumansa tottelevaisiksi ja fiksuiksi koiriksi. Koiralauma käyttäytyy hyvin, sillä kotona ne voivat olla irti ja ”kakkalenkit” sujuvat ilman hihnoja. Kaupungilla käydessä pidän koirat kytkettyinä ja kolmen koiran porukka kulkee näppärästi mukana. Vauvakoira on lauman viimeinen lenkki. Näin pitää olla, sillä se oppii tavoille matkimalla laumansa johtajakoiraa ja toimimalla johtajaihmisen ohjeiden mukaan.
Pentu on melkein sisäsiisti. Aamuyöllä, kun ”hoitohenkilökunta” eli me nukumme, ilmestyy löröjä ja kakkakasoja lattialle, mutta päivisin porukka hoitaa vessakäynnit ulkona. Aina ruokailun jälkeen tai parin tunnin välein vien lauman ulos ja kierrämme pienen lenkin lähialueella. Koirat ovat irti, juoksevat iloisesti tutkien ja hoitavat asiansa. Täällä maalla minulla ei tarvitse olla huomaavaisen koiran ulkoiluttajan muovipusseja mukana, koska koirien jätökset kyllä häviävät luontoon luonnollisella tavalla. Meidän seutumme ovat koirille tuttuja, ne kyllä tietävät, missä voi riehua ja juosta.
On hauska seurata koirien leikkimistä: Isoilla koirilla vauhtia on ja kontakteja riittää kahdestaan kirmailla. Pentu kulkee perässä mukana samalla lailla haukahdellen, muristen, houkutellen tai hamuten kuin isommatkin. Välillä vanhemmat koirat urisevat toisilleen kita auki maassa esimerkiksi selällään pyörähdellen ja tai alhaalla maaten ja pentu pyörii, näykkii isomman suuta, poskia tai häntää ja murisee samalla äänellä. Kaikki tietävät, että tämä on leikkiä.
Tänään satoi ja pihatyöt odottavat tekijäänsä. Kukkapenkit on käytävä läpi kitkien ja lannoittaen. Taitaapa pitää poistaa Round upilla kauheimpia rikkakasveja. Sitten pitää hankkia ruukkuihin kesäkukat.
Olen aikonut vaihtaa aitan seinustan humalat villiviineiksi. Humalat kasvavat alkukesästä kauniina ja rehevinä, mutta keskikesällä niihin ilmestyy hunalakääriäisiä, jotka tekevät selvää vihreistä lehdistä jättäen jäljelle vain lehtien suonet. Ole laiska pihanhoitaja, enkä halua käyttää torjunta-aineita. Humalien kasvupaikka aitan seinustalla on tyylillisesti sopivampi kuin samalla paikalla villiviini. Villiviini taas näyttää tosi komealta talon seinustalla. Minua viehättää villiviinin kaunis kasvutapa ja komea syysväritys. Humalaa en hävitä kokonaan, vaan teen sille humalasalon alapuutarhaan. Toivottavasti se siellä saa kasvaa ilman tuholaisiaan.
Istutan vasta nyt äitienpäiväruusut (taimistolta ostettu kolmen ruusunjuuren nippu) kukkapenkkiin. Kamalaa, kuinka olen tässä asiassa myöhässä! Mutta… On ollut kiireitä ja pakkasia. Nyt maa on lämmintä ja kosteaa, luulisi kaikki kasvuolosuhteet olevan parhaimmillaan. Toivottavasti istuttaminen ei paljoa vähennä eikä hidasta kukkimista.
Luulen, että tulee olemaan hauskaa seurata, kuinka pentukoira reagoi, kun alan kaivaa istutuskuoppia ja kitkeä kukkapenkkejä. Se varmaan tulee avuksi ja kaivaa uusia ja uusia kuoppia pehmeään multaan.
Viikonlopuksi olemme suunnitelleet pientä motskarimatkaa: Ajelisimme Mäntsälään päin ja sieltä kohti Hankoa, sitten Saloon ja katselisimme vanhoja tehdaspaikkoja. Nyt samaan aikaan on motskarikokoontuminen, 8 ruukin kierros, jossa osallistujat kiertävät reitin vanhojen rautaruukkien maisemissa. Me olemme jo monena vuonna halunneet osallistua kyseiselle kokoontumiselle, mutta ajankohta ei ole ollut sopiva, emme ole päässeet irtautumaan omista ympyröistämme. Meidän suunnitelmissamme on ajaa, minne ehditään, ja yöpyä matkalla. Kirjoitan reissusta ensi viikolla tarkemmin tänne blogiini.
Vielä yksi juttu: Kylläpä harmitti, kun viime kerralla kirjoittaessani blogiani, lähetin luonnoksen valmiina tekstinä. Lukiessani postitusta tajusin kirjoittamani jutun kielellisesti hyvin kököksi. Korjasin kyllä tekstin, mutta silti harmittaa. Tässä blogin kirjoittamisessa onkin parasta, että uudelleen omia tekstejä lukiessa niitä pystyy korjaamaa ja muuttamaan. Näinpä aloittaessani ajattelinkin, tarvitsen kirjoittamisessa harjoitusta ja tämä on hauskan hassu keino hoitaa ongelmaa.
Nyt pitää välttyä vahingoilta (löröiltä ja lätäköiltä) ja lähteä ulkoiluttamaan koirapoikia… :)
Oikeastaan sain jo sunnuntaina ”erilaista haukuntaa” elämäämme, kun meille tulivat kolme koiraa hoitoon. Voitteko kuvitella, että joku perhe on ottanut kolme (!) koiraa kotiinsa. Koirat ovat samaa rotua ja kooltaan keskikokoisia. Vanhin koirapojista on seitsemän ja seuraava kaksi vuotias ja nuorin 12 viikkoinen. Onneksi kaverit eivät ole mitään räksyttäjiä, vaan paimenkoiria, jotka pitävät huolta meidän ihmisten sijainnista, liikkumisista ja talon ohi kulkevasta liikenteestä. Jos joku tulee tai kulkee ohi, ilmoitus siitä tapahtuu välittömästi kolmen koiran hurjalla ryntäyksellä äänen aiheuttajaa kohti ja haukulla. Haukkuminen on ilmoitus, että jotain on tapahtumassa.
Minun on helppoa pitää koirahoitolaa muutamana päivänä, mutta joillakin nuo (kyllä ihanat) koirapojat ovat jatkuvasti. Voi sitä vaivaa, karvoja ja likaa, jota ne kantavat sisään ja sitoutumista hoitajan tehtävään. Tässä tapauksessa ilo on ehdottomasti koirien isäntäväellä, heidän on pidettävä (ja niin he pitävätkin) koiristaan hyvää huolta ja kasvatettava laumansa tottelevaisiksi ja fiksuiksi koiriksi. Koiralauma käyttäytyy hyvin, sillä kotona ne voivat olla irti ja ”kakkalenkit” sujuvat ilman hihnoja. Kaupungilla käydessä pidän koirat kytkettyinä ja kolmen koiran porukka kulkee näppärästi mukana. Vauvakoira on lauman viimeinen lenkki. Näin pitää olla, sillä se oppii tavoille matkimalla laumansa johtajakoiraa ja toimimalla johtajaihmisen ohjeiden mukaan.
Pentu on melkein sisäsiisti. Aamuyöllä, kun ”hoitohenkilökunta” eli me nukumme, ilmestyy löröjä ja kakkakasoja lattialle, mutta päivisin porukka hoitaa vessakäynnit ulkona. Aina ruokailun jälkeen tai parin tunnin välein vien lauman ulos ja kierrämme pienen lenkin lähialueella. Koirat ovat irti, juoksevat iloisesti tutkien ja hoitavat asiansa. Täällä maalla minulla ei tarvitse olla huomaavaisen koiran ulkoiluttajan muovipusseja mukana, koska koirien jätökset kyllä häviävät luontoon luonnollisella tavalla. Meidän seutumme ovat koirille tuttuja, ne kyllä tietävät, missä voi riehua ja juosta.
On hauska seurata koirien leikkimistä: Isoilla koirilla vauhtia on ja kontakteja riittää kahdestaan kirmailla. Pentu kulkee perässä mukana samalla lailla haukahdellen, muristen, houkutellen tai hamuten kuin isommatkin. Välillä vanhemmat koirat urisevat toisilleen kita auki maassa esimerkiksi selällään pyörähdellen ja tai alhaalla maaten ja pentu pyörii, näykkii isomman suuta, poskia tai häntää ja murisee samalla äänellä. Kaikki tietävät, että tämä on leikkiä.
Tänään satoi ja pihatyöt odottavat tekijäänsä. Kukkapenkit on käytävä läpi kitkien ja lannoittaen. Taitaapa pitää poistaa Round upilla kauheimpia rikkakasveja. Sitten pitää hankkia ruukkuihin kesäkukat.
Olen aikonut vaihtaa aitan seinustan humalat villiviineiksi. Humalat kasvavat alkukesästä kauniina ja rehevinä, mutta keskikesällä niihin ilmestyy hunalakääriäisiä, jotka tekevät selvää vihreistä lehdistä jättäen jäljelle vain lehtien suonet. Ole laiska pihanhoitaja, enkä halua käyttää torjunta-aineita. Humalien kasvupaikka aitan seinustalla on tyylillisesti sopivampi kuin samalla paikalla villiviini. Villiviini taas näyttää tosi komealta talon seinustalla. Minua viehättää villiviinin kaunis kasvutapa ja komea syysväritys. Humalaa en hävitä kokonaan, vaan teen sille humalasalon alapuutarhaan. Toivottavasti se siellä saa kasvaa ilman tuholaisiaan.
Istutan vasta nyt äitienpäiväruusut (taimistolta ostettu kolmen ruusunjuuren nippu) kukkapenkkiin. Kamalaa, kuinka olen tässä asiassa myöhässä! Mutta… On ollut kiireitä ja pakkasia. Nyt maa on lämmintä ja kosteaa, luulisi kaikki kasvuolosuhteet olevan parhaimmillaan. Toivottavasti istuttaminen ei paljoa vähennä eikä hidasta kukkimista.
Luulen, että tulee olemaan hauskaa seurata, kuinka pentukoira reagoi, kun alan kaivaa istutuskuoppia ja kitkeä kukkapenkkejä. Se varmaan tulee avuksi ja kaivaa uusia ja uusia kuoppia pehmeään multaan.
Viikonlopuksi olemme suunnitelleet pientä motskarimatkaa: Ajelisimme Mäntsälään päin ja sieltä kohti Hankoa, sitten Saloon ja katselisimme vanhoja tehdaspaikkoja. Nyt samaan aikaan on motskarikokoontuminen, 8 ruukin kierros, jossa osallistujat kiertävät reitin vanhojen rautaruukkien maisemissa. Me olemme jo monena vuonna halunneet osallistua kyseiselle kokoontumiselle, mutta ajankohta ei ole ollut sopiva, emme ole päässeet irtautumaan omista ympyröistämme. Meidän suunnitelmissamme on ajaa, minne ehditään, ja yöpyä matkalla. Kirjoitan reissusta ensi viikolla tarkemmin tänne blogiini.
Vielä yksi juttu: Kylläpä harmitti, kun viime kerralla kirjoittaessani blogiani, lähetin luonnoksen valmiina tekstinä. Lukiessani postitusta tajusin kirjoittamani jutun kielellisesti hyvin kököksi. Korjasin kyllä tekstin, mutta silti harmittaa. Tässä blogin kirjoittamisessa onkin parasta, että uudelleen omia tekstejä lukiessa niitä pystyy korjaamaa ja muuttamaan. Näinpä aloittaessani ajattelinkin, tarvitsen kirjoittamisessa harjoitusta ja tämä on hauskan hassu keino hoitaa ongelmaa.
Nyt pitää välttyä vahingoilta (löröiltä ja lätäköiltä) ja lähteä ulkoiluttamaan koirapoikia… :)
26.5.2008
Puutarhasta ja motskarireissulta
Sunnuntai oli kaunis päivä. Puutarhassa tutkiskelin puiden lehtien kehitystä. (Joku varmaan ajattelee, että "hoh-hoijaa, eikös ole parempaa tekemistä...") Suomenpihlajan lehdet olivat alapinnaltaan kauniin harmaanhohtoisia ja lehtikimppu ehkä viisi senttimetriä kasvanut silmuvaiheesta. Hevoskastanja riiputti lehtiään supussa alaspäin päin. Oksien lomasta näkyi muutama nuppuvaiheessa oleva kukinto. Vasta nyt, kun puu on kasvanut pihallamme ainakin 15 vuotta, se alkaa olla sopivan ikäinen tekemään siemeniä. (Viime kesänä parista kukasta valmistui siemeniä ensimmäisen kerran, mutta en saanut löytämistäni yhtään itämään.) Jalavan lehdet ovat pienesti hiirenkorvalla ja joidenkin alaoksien päissä on isompia lehtiä. Tammen oksat ovat silmulla. Tuomi aloittelee kukkimaan.
Kukkaloistoa ei ole. Takapihalta löytyi herkän kaunis kukkapenkin reuna, kun valkovuokkojen kanssa hyvin lähekkäin kukkivat kirkkaan siniset (ranta)lemmikit.
Kävin aamupäivällä opettelemassa puuntaimien istuttamista ns. istutusputkella. Tällä kertaa maa oli helppoa ja istuttaminen kesti hetken. Tässä vaiheessa toukokuuta ei ollut itikoita eikä mäkäräisiä kiusaamassa.
Iltapäivällä suunnitelmissamme oli ajaa Joensuuhun moottoripyörillä. Lähdimme kotoa puoli yhden maissa ja palasimme iltakahdeksalta. Ajoaikaa oli kuusi tuntia.
Nyt voin jo sanoa Moto Guzzistani, että olen erittäin tyytyväinen sen matkapyöräominaisuuksiin. Ajoasento on minulle hyvä, kädet eivät puudu eikä selkäni kipeydy, joten pitkätkin päivämatkat onnistuvat. Pyörän etupleksiä voisi ehkä säätää ja pitää tutkia, onko saatavilla sellaista tuulenohjainta, jonka kiinnitäisiin pleksin yläreunaan.
Olen ajanut liikennerajoitusten mukaan (120 km tunnissa on mahdollista moottoritiellä, mutta 100 ja 80 km tunnissa) yleistä matkanopeusvauhtia. Motskarini on kulkenut noilla nopeuksilla erinomaisesti. Bensaa menee vähän ali tai yli 5 litraa satasella, mikä ei ole paha kulutus.
Jälleen eilisellä reissulla ihmetytti joidenkin autoilijoiden törppöilyt moottoripyörällä ajavaa kohtaan. Ohituskaistalla "Fordi" ajoi ja ajoi rinnalla, ei mennyt ohi, kuinkahan pitkään häirintä olisi jatkunut, jos me emme olisi kääntyneet toiselle tielle.
Kapealla maantiellä miesseurueen auto ohitti keltaisen viivan puolelta ylämäessä ja vastaan tuli saman aikaisesti toinen auto. Kiireinen "superkuljettaja" huomattuaan vaaran "tyrkkäsi" autonsa ihan eteeni. Jouduin jarruttamaan nopeasti välttääkseni vaaratilanteen. Onneksi takana tulija huomasi hiljentää vauhtiaan. Tämä oli malliesimerkki autoilijan ajattelukyvyn puutteesta.
Ihmeellisin tapaus oli, kun ajoimme maantiellä autojonossa, minä mieheni perässä. Takaa tuli nopeaa vauhtia motskari, jonka kuljettaja ohitti ensin minut, näytti mennessään minulle kantapäätä (heilutti jalkaa kuin potkaistakseen minut tien penkalle), ohitti sitten mieheni ja tervehti häntä ihan asiallisesti kädellä moikaten. Mikä olikaan tuon moottoripyörämiehen sanoma minulle? Minä ajattelen täysin toisella lailla naismoottoripyöräilystä kuin ohittaja...
Kukkaloistoa ei ole. Takapihalta löytyi herkän kaunis kukkapenkin reuna, kun valkovuokkojen kanssa hyvin lähekkäin kukkivat kirkkaan siniset (ranta)lemmikit.
Kävin aamupäivällä opettelemassa puuntaimien istuttamista ns. istutusputkella. Tällä kertaa maa oli helppoa ja istuttaminen kesti hetken. Tässä vaiheessa toukokuuta ei ollut itikoita eikä mäkäräisiä kiusaamassa.
Iltapäivällä suunnitelmissamme oli ajaa Joensuuhun moottoripyörillä. Lähdimme kotoa puoli yhden maissa ja palasimme iltakahdeksalta. Ajoaikaa oli kuusi tuntia.
Nyt voin jo sanoa Moto Guzzistani, että olen erittäin tyytyväinen sen matkapyöräominaisuuksiin. Ajoasento on minulle hyvä, kädet eivät puudu eikä selkäni kipeydy, joten pitkätkin päivämatkat onnistuvat. Pyörän etupleksiä voisi ehkä säätää ja pitää tutkia, onko saatavilla sellaista tuulenohjainta, jonka kiinnitäisiin pleksin yläreunaan.
Olen ajanut liikennerajoitusten mukaan (120 km tunnissa on mahdollista moottoritiellä, mutta 100 ja 80 km tunnissa) yleistä matkanopeusvauhtia. Motskarini on kulkenut noilla nopeuksilla erinomaisesti. Bensaa menee vähän ali tai yli 5 litraa satasella, mikä ei ole paha kulutus.
Jälleen eilisellä reissulla ihmetytti joidenkin autoilijoiden törppöilyt moottoripyörällä ajavaa kohtaan. Ohituskaistalla "Fordi" ajoi ja ajoi rinnalla, ei mennyt ohi, kuinkahan pitkään häirintä olisi jatkunut, jos me emme olisi kääntyneet toiselle tielle.
Kapealla maantiellä miesseurueen auto ohitti keltaisen viivan puolelta ylämäessä ja vastaan tuli saman aikaisesti toinen auto. Kiireinen "superkuljettaja" huomattuaan vaaran "tyrkkäsi" autonsa ihan eteeni. Jouduin jarruttamaan nopeasti välttääkseni vaaratilanteen. Onneksi takana tulija huomasi hiljentää vauhtiaan. Tämä oli malliesimerkki autoilijan ajattelukyvyn puutteesta.
Ihmeellisin tapaus oli, kun ajoimme maantiellä autojonossa, minä mieheni perässä. Takaa tuli nopeaa vauhtia motskari, jonka kuljettaja ohitti ensin minut, näytti mennessään minulle kantapäätä (heilutti jalkaa kuin potkaistakseen minut tien penkalle), ohitti sitten mieheni ja tervehti häntä ihan asiallisesti kädellä moikaten. Mikä olikaan tuon moottoripyörämiehen sanoma minulle? Minä ajattelen täysin toisella lailla naismoottoripyöräilystä kuin ohittaja...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)