Vielä Viirusta ja Pesosesta

Meillä oli hieno teatterireissu.

Teatterin lämpiössä lapsenlapsemme meni katsomaan esitystä "etukatsomoon" eli matoille aivan näyttämön eteen ja me jäimme istumaan takarivien tuoleille. Välillä kesken esityksen lapsenlapsi kääntyi, etsi meidät katseellaan, vilkutti ja meidän piti vilkuttaa takaisin, varmistus vain, että olimme paikalla. Lapsenlapsi, juuri 4 vuotta,esityksen jälkeen juteltuamme, kyseli ja ihmetteli, "kun Viiru oli ukko eikä kissa". Hänen vinkkelistään (kun kirjatkin olivat tuttuja) ja odotuksissaan Viiru olisi ollut pieni kissa. Tästä seurasi mielenkiintoinen keskustelu, että teatterissa ihminen voi esittää niin eläimiä kuin mitä muuta tahansa. En tiedä, kuinka paljon ja mitä lapsenlapsi ymmärsi asiasta. Edelleen keskustelun jälkeenkin hän näytti ihmettelevältä. Koko tunnin pituisen esityksen tämä nelivuotias istui hiljaa, keskittyen täysin katsomiseen ja kuuntelemiseen. Hän ei lähtenyt liikkeelle, ei tullut meidän luokse tai jutellut lähellä istuneiden lasten kanssa. Viirun vauhdikkuus, Pesosen ystävällisyys ja rauhallisuus ja molempien roolien vaihto vaikka kanoiksi jaksoivat kiinnostaa pientä katsojaa.

Pois lähtiessämme ennen ulkovaatteiden pukemista lämpiössä ja ulko-ovilla lapsenlapsemme piti tehdä muutama "verryttelykierros" ja vasta sitten pukea haalarit päälleen.

Teatterissa käyntimme oli mukava ja ei varmasti viimeinen yhteinen juttumme.

Vaiheteeksi lastenteatteria

Kävimme, porukalla lapsenlapsi, ukki ja mummo, katsomassa Helsingin kaupungin teatterin esityksen Viiru ja Pesonen - Viiru katoaa. Ihanaa. Ystävällistä. Hellää. Rakastettavaa. Juuri sellaista, kun erinomaiset näyttelijät tekevät parasta mahdollista teatteria ja pääosa katsojista on kolmesta kymmen vuotiaisiin, ...

Kuopion teatterissa

Olimme syksyllä monesti koettaneet saada lippuja Kuopion teatteriin Chicago-musikaaliin. Nyt sitten onnistuimme ja vietimme mukavan lauantaisen teatteri-illan ”naisvankilamusikaalin ja asiaan liittyvän muun väen parissa”. Esitys oli erinomainen, napakkaa, vauhdikasta, kertakaikkisen hauskaa teatteria. Kokonaisuus oli onnistunut, hyvä ohjaus, orkesteri lavalla koko ajan, lavastus, puvustus, laulut ja tanssit, kaikki pelasi yhteen.

Kun edelliskertainen teatterikokemuksemme ei todellakaan ollut ns. kevyt pikkujoulunäytelmä, niin tämä oli sitä. Tästä musikaalista voisi sanoa, että erinomaisen hyvin tehtyä hömppää. Jälkikäteen mietimme, millaisia ajatuksia esitys herätti… Mitä esityksestä jäi mieleen? Sensaatiohakuisuus oli ainakin tätä päivää, ajallemme tyypillistä rahan mahtia. Mieleeni jäi myös upeita näyttämökuvia. Puvustus oli onnistunut. Esityksen ”meno” ja letkeys huolehtivat ainakin siitä, että esityksen aikana ei katsottu kelloa ja pohdittu, milloin tämä loppuu (kuten on joskus käynyt...). Musikaalien tavoitteenahan taitaa olla enemmän katsojien viihdyttäminen kuin valistaminen. Tämän tavoitteen kuopiolaiset saavuttivat kirkkaasti.

Usein teatterissa käyntien jälkeen olen miettinyt, kuinka nuorison saisi menemään teatteriin. Varmaankin monet ala-koulut vievät vuosittain oppilaitaan, mutta entä yläkoulut ja muut oppilaitokset… Teatteritkin voisivat enemmän mainostaa esityksiään ja rakentaa ”halppisnäytäntöjä”, joihin liput markkinoitaisiin suoraan kouluihin(ehkäpä näin tehdäänkin). Voisivatko teatterilaiset käydä kouluissa äidinkielen tunneilla kertomassa kauden esityksistä ja ”värväämässä” katsojia. Tehdä itseään, ammattiaan ja samalla teatteria enemmän tutuksi ja helpommin lähestyttäväksi maailmaksi.

Nykyisin teatterissa käyjistä suurin osa (omien mutututkimuksieni perusteella) on naisia. Käydessäni viime talvella Kom-teatterissa katsomassa Vanja-enoa, katsomossa oli huomattavan paljon (varmaan puolet väestä) miehiä, kiinnitimme tähän jopa huomiota. Oliko vain joku sattuma, en tiedä…

No, nyt pitää palata arkeen ja puuhata hiukan aikaa keittiössä.

Näin on luumut!

Moottoripyöräkelit taitavat olla tältä kesältä ja syksyltä ohi. Harmi. Odotin syyskuussa muutamana viikonloppuna kaunista ja kuivaa säätä lähteäksemme moottoripyöräajelulle. Vapaa-aikamme tai sää ei ollut suosiollinen, joten motskariajelut jäivät haaveeksi. Nyt on pihassa ja pihatiellä niin paljon puista pudonneita lehtiä, että , uskotteko, motskarilla ajaessa ”voipi vaikka” liukastua ja kaatua… (ainakin teoriassa… ), joten kausi taitaa olla ohi. Mieheni pesi äsken meidän moottoripyörämme. Puheissa oli laittaa ne talviteloille. Arvelimme lähtevämme seuraavan kerran ajelemaan keväällä 2009. Mitäpä muuta nyt tekisimmekään, pitkä talvi on edessä, kuin suunnittelemaan ensi kesän reissuja ja talven Helsingin keikkaa tammi-helmikuun vaihteessa MP-messuille.

Meillä on ollut pienimuotoista sadonkorjuuta: Puutarhamarjat pakastimeen, perunankaivu ja tämän päivän työnä luumujen poimiminen ( 5.10.). Tänä vuonna emme saaneet lainkaan omenasatoa, omenoita tuli, mutta ne olivat aivan matosia. En edes kehdannut käyttää niitä tuoremehuun. Jätin omenat lintujen ruuaksi. Osa tämän vuoden hirvisaaliistakin on jo pakastimessa.

Onneksi luumupuut tuottivat kohtalaisen sadon. Puutarhassamme on sekä vanhaa punaluumukantaa että ns. kaupasta ostettuja luumupuita. Vanha punaluumu pensoo runsaasti ja on satoisa jälleen tänäkin vuonna. Luumut ovat vähän pienempiä kuin kaupasta ostetut, mutta kuitenkin kookkaita. Valitettavasti kesä oli kylmä ja lämpösumma jäi alhaiseksi. Luumut eivät kypsyneet. Minun piti poimia ne puoliraakoina ja nyt joudun kypsyttelemään niitä huoneenlämmössä. Uudet lajikkeet, toinen tekee sormenpään kokoisia punaisia pikkuluumuja, jotka eivät nekään ehtineet kypsyä, mutta joista tulee kaupan luumuhillon väristä hilloa, ja toinen puu on keltaluumu, nähtävästi aikainen lajike, sillä sen puun luumut tuntuivat pehmeiltä ja maistuivat jo makeilta. Näistä keltaluumuista tuli pieni sato, joka syödään heti. Päivän poimintaurakan tulos oli 50 litraa kypsyteltäviä luumuja.

Luumuja poimiessani puihin lennähti suuri parvi pikkulintuja. Seurasin parvea ja arvelin siinä olevan reilusti yli 100 lintua. Lintuparvi piti taukoa suurissa koivuissa, sähkölangalla ja läheisen aitan katolla. En tunnistanut lintuja, olin vasten aurinkoa enkä nähnyt kuin lintujen muodon. Ne muistuttivat peippoja, olivat ehkä suurempia, mutta ei läheskään rastaan kokoisia. Voi sitä ääntelyä ja pyrähdyksiä. Saatoin vain toivotella muuttajille hyvää matkaa. Toivottavasti pikkulintujen niin syys- kuin kevätmuuttokin onnistuu hyvin.

Kävimme Helsingissä ja Kansallisteatterissa pari viikkoa sitten. Melkein viime tippaan jahkailimme, voisimmeko ajaa, kannattaisiko, olisiko liian kylmä, matkan motskareilla, mutta koska sää oli sateinen, reissuun lähdimme autolla. Meillä oli mahdollisuus valita kaupunginteatterin Missä kuljimme kerran tai Kansallisen Poltto. Tällä kertaa valintamme oli Oma pohja –näyttämö ja Poltto. Olipa rankkaa teatteria. Näytelmän oli kirjoittanut kanadalainen, lapsuutensa Libanonissa elänyt nykyteatterintekijä Wajdi Mouawad. Näytelmä kertoo tästä meidän ajasta. Teksti puhutteli voimalla ja kauneudellaan ja runollisuudellaan. Esillepano oli minimalistinen, ei mitään turhaa. Näyttelijät kertoivat yhden perheen tarinan kautta kansan historiaa. Näytelmä puhui lapsista, perheen kohtalosta, sotatilasta, vihasta, tappamisesta ja tuhoamisesta ja anteeksiantamisesta. Esitys oli vaikuttava. Näytelmä ja näyttelijät ovat palanneet monta kertaa ajatuksiini. Olen pohtinut ihmisten elämää ja elämän ympyröitä, miten todenomainen tarina oli ja mikä on anteeksiannon suhde tapahtumiin. Koska näyttämä oli pieni, esitys tuli katsojaa lähelle, näyttelijöiden piti olla koko ajan tilanteessa mukana ja niin he olivatkin. Esitys imaisi mukaansa. Terhi Panulan roolityö oli upea. Kiitokset Poltto-esityksen tekijöille.

Kerron joskus talven aikana mieleeni jääneistä teatterikokemuksista, mutta nyt kotityöt odottavat.