Näin on luumut!

Moottoripyöräkelit taitavat olla tältä kesältä ja syksyltä ohi. Harmi. Odotin syyskuussa muutamana viikonloppuna kaunista ja kuivaa säätä lähteäksemme moottoripyöräajelulle. Vapaa-aikamme tai sää ei ollut suosiollinen, joten motskariajelut jäivät haaveeksi. Nyt on pihassa ja pihatiellä niin paljon puista pudonneita lehtiä, että , uskotteko, motskarilla ajaessa ”voipi vaikka” liukastua ja kaatua… (ainakin teoriassa… ), joten kausi taitaa olla ohi. Mieheni pesi äsken meidän moottoripyörämme. Puheissa oli laittaa ne talviteloille. Arvelimme lähtevämme seuraavan kerran ajelemaan keväällä 2009. Mitäpä muuta nyt tekisimmekään, pitkä talvi on edessä, kuin suunnittelemaan ensi kesän reissuja ja talven Helsingin keikkaa tammi-helmikuun vaihteessa MP-messuille.

Meillä on ollut pienimuotoista sadonkorjuuta: Puutarhamarjat pakastimeen, perunankaivu ja tämän päivän työnä luumujen poimiminen ( 5.10.). Tänä vuonna emme saaneet lainkaan omenasatoa, omenoita tuli, mutta ne olivat aivan matosia. En edes kehdannut käyttää niitä tuoremehuun. Jätin omenat lintujen ruuaksi. Osa tämän vuoden hirvisaaliistakin on jo pakastimessa.

Onneksi luumupuut tuottivat kohtalaisen sadon. Puutarhassamme on sekä vanhaa punaluumukantaa että ns. kaupasta ostettuja luumupuita. Vanha punaluumu pensoo runsaasti ja on satoisa jälleen tänäkin vuonna. Luumut ovat vähän pienempiä kuin kaupasta ostetut, mutta kuitenkin kookkaita. Valitettavasti kesä oli kylmä ja lämpösumma jäi alhaiseksi. Luumut eivät kypsyneet. Minun piti poimia ne puoliraakoina ja nyt joudun kypsyttelemään niitä huoneenlämmössä. Uudet lajikkeet, toinen tekee sormenpään kokoisia punaisia pikkuluumuja, jotka eivät nekään ehtineet kypsyä, mutta joista tulee kaupan luumuhillon väristä hilloa, ja toinen puu on keltaluumu, nähtävästi aikainen lajike, sillä sen puun luumut tuntuivat pehmeiltä ja maistuivat jo makeilta. Näistä keltaluumuista tuli pieni sato, joka syödään heti. Päivän poimintaurakan tulos oli 50 litraa kypsyteltäviä luumuja.

Luumuja poimiessani puihin lennähti suuri parvi pikkulintuja. Seurasin parvea ja arvelin siinä olevan reilusti yli 100 lintua. Lintuparvi piti taukoa suurissa koivuissa, sähkölangalla ja läheisen aitan katolla. En tunnistanut lintuja, olin vasten aurinkoa enkä nähnyt kuin lintujen muodon. Ne muistuttivat peippoja, olivat ehkä suurempia, mutta ei läheskään rastaan kokoisia. Voi sitä ääntelyä ja pyrähdyksiä. Saatoin vain toivotella muuttajille hyvää matkaa. Toivottavasti pikkulintujen niin syys- kuin kevätmuuttokin onnistuu hyvin.

Kävimme Helsingissä ja Kansallisteatterissa pari viikkoa sitten. Melkein viime tippaan jahkailimme, voisimmeko ajaa, kannattaisiko, olisiko liian kylmä, matkan motskareilla, mutta koska sää oli sateinen, reissuun lähdimme autolla. Meillä oli mahdollisuus valita kaupunginteatterin Missä kuljimme kerran tai Kansallisen Poltto. Tällä kertaa valintamme oli Oma pohja –näyttämö ja Poltto. Olipa rankkaa teatteria. Näytelmän oli kirjoittanut kanadalainen, lapsuutensa Libanonissa elänyt nykyteatterintekijä Wajdi Mouawad. Näytelmä kertoo tästä meidän ajasta. Teksti puhutteli voimalla ja kauneudellaan ja runollisuudellaan. Esillepano oli minimalistinen, ei mitään turhaa. Näyttelijät kertoivat yhden perheen tarinan kautta kansan historiaa. Näytelmä puhui lapsista, perheen kohtalosta, sotatilasta, vihasta, tappamisesta ja tuhoamisesta ja anteeksiantamisesta. Esitys oli vaikuttava. Näytelmä ja näyttelijät ovat palanneet monta kertaa ajatuksiini. Olen pohtinut ihmisten elämää ja elämän ympyröitä, miten todenomainen tarina oli ja mikä on anteeksiannon suhde tapahtumiin. Koska näyttämä oli pieni, esitys tuli katsojaa lähelle, näyttelijöiden piti olla koko ajan tilanteessa mukana ja niin he olivatkin. Esitys imaisi mukaansa. Terhi Panulan roolityö oli upea. Kiitokset Poltto-esityksen tekijöille.

Kerron joskus talven aikana mieleeni jääneistä teatterikokemuksista, mutta nyt kotityöt odottavat.